Tulin vasta nyt jälkeenpäin ajatelleeksi, ettei ollut pelkkä sattuma, miten olin ensin lähestynyt Jumalaa.
Epäilemättä oli parasta minussa aavistus ja mielikuvitus. Mutta mitä ne olivat, ellei juuri Tiedon airueita, niitä jumalaisen järjen kultanuolia, joita se ampuu edellään?
Mutta minulla ei ollut aikaa kauan tuota asiaa ajatella. Sillä Jumalan myrsky jatkui, vaikka ei enää pelkkänä puhtaana tietämisenä, vaan myöskin inhimillisinä tunteina, tunnelmina ja kaukonäkyinä.
II. JUMALTUNTO.
»Sillä ei Jumala salli itseään pilkattavan.»
SYVYYDEN ÄÄNIÄ.
LAIVA.
Olin olevinani laivalla, joka keinui lainehilla. Järvi oli peilikirkas. Kaste kimalteli vielä äskeisen sateen jälkeen saarten vehmaissa rantapuissa.
Ja oli olevinaan kuin kesäinen sunnuntaipäivä tai aamu sen alkaessa. Laiva oli täynnä kansaa, nuorta ja vanhaa, kaikki kirkkoon kiirehtäviä, joka jo näkyi tuolta kaukaa salmen suusta kummultaan kohoavan.
Silloin kaikui Jumalan ääni minulle syvyydestä: