—Miksi niin yksin, matkamies? Miksi seisot muista erilläsi laivan nokassa ja tuijottelet ryppyotsin kuohuun kohisevaan? Miksi et hae seuraa itsellesi, vai ovatko ajatuksesi niin pyhät, että ne eivät siedä ihmisten läheisyyttä?
Säpsähdin suuresti, sillä enhän minä ollut tällä hetkellä mitään niin erikoisen pyhiä ajatellut. Olin ajatellut vain omia aikojani.
Siksi vastasinkin vain kaihtaen ja epäröivästi:
—Seison yksin, koska en täällä tunne ketään. Katson syvyyteen, koska monet muistot nousevat minulle sieltä. En hae seuraa hälisevistä ihmisistä ympärilläni, koska etsin erään eloni arvoituksen selitystä.
Ja jälleen kaikui Syvyyden ääni minulle:
—Mistä etsit päätöstä pulmillesi? Oletko matkalla kirkkoon palvelemaan Herraasi Jumalaasi vai kuulutko niihin harvoihin valittuihin, jotka tekevät sen vain Hengessä ja Totuudessa.
Vastasin totuudenmukaisesti Hänelle:
—Koetan palvella Häntä omassa sydämessäni.
Tuo vastaus näytti Häntä hetkeksi tyydyttävän.
Hän vaikeni, eikä kuulunut pitkään aikaan muuta kuin kahtia halkeavan veden kohina kokassa ja laivan koneiden tasainen tahti, joka jyskytti kilpaa kera sydämeni.