—Olen Sinut aina aavistanut. Luulen, että olen joskus saanut myös jonkun viestin Sinulta, vaikka vain silmänräpäyksittäin ja kuin ohimennen.
Tuo on tapahtunut hiljaisimpina hetkinäni.
Uskon, että olen ollut silloin itselleni rehellisempi kuin koskaan muulloin, sillä se on tapahtunut juuri niinä tuokioina, jolloin ei ulkonaisen elämän pauhu eivätkä sisäiset tunnemyrskyt ole henkistä havaintoani sumentaneet.
Noita tuokioita on ollut tuiki vähän minulla. Eivät ole levon lempeät immet minun kätkyelläni istuneet.
Ne ovat olleet minun elämässäni vain kuin välkähdys, kuin helkähdys.
Kuin kiitävä päivänkilo laineilla, joita myrsky laulattaa, tai kesken katkeava huuto syys-yössä, josta ei tiedä, kuka se on ja mitä se on. Niin ovat olleet rauhan hetket minun rinnassani.
Sitten on kaikki taas ollut vain pelkkää tulta ja tulikiveä.
Siksi olen pitänyt noita hetkiä vain pelkkänä harhakuulona, harhanäkynä.
Jos se olit Sinä, Kaikkivaltainen, miksi ei tuo huuto jatkunut? Jos se olit Sinä, Kaikkitietoinen, miksi ei tuo pyhä välke jäänyt ainaiseksi eloni tietä valaisemaan?
Tähdet korkeat! Eikö Hän voi tai eikö Hän tahdo tehdä itseään meille täysin tiettäväksi?—