Huomasin heti noin puhuttuani pilkanneeni Jumalaa, herjanneeni Häntä, joka ei salli itseään herjattavan. Sillä kuulin äänen kuin kaikkien aurinkokuntien ukkonen olisi jyrähtänyt pääni päällä:
—Vain täydellisille voi Hän ilmoittaa itsensä täydellisenä.
Se oli totuus, joka musersi minut niinkuin suuri kallio heikon heinänkorren musertaa.
3.
En ymmärrä, kuinka elän vielä. Mutta se mahtaa johtua tavallista paatuneemmasta ja itsepintaisemmasta henkisestä olemuksestani.
Palasi järki päähäni, ajatus aivoihini. Mutta tuskin olivat kaikki tavalliset sielunkykyni jälleen käsin käyteltävinäni, kun minä suuresti suutuin ja häpesin itseäni.
Ja minä annoin itselleni aika ripityksen.
—Mikä olen minä, sanoin, minä, vähäpätöinen mikroskooppi-olio, joka en taida selittää edes ensimmäisen elävän solun syntymistä, saati sitten oman pienen itseni arvoitusta, arvaamaan Hänen arvoitustaan ja Hänen henkistä olemustaan, jonka täytyy olla rajaton niinkuin on Hänen luomakuntansa ja ajaton kuin on tähtitaivaiden iankaikkisuus?
Minä, minä, kiitävän hetken ilmiö, pyrin muka täysin tuntemaan jumalaa! Sehän on hullunkurista.
Ja vaikka minä olisin pysyväisempikin ilmiö kuin itse otaksunkaan, vaikka minun henkinen minäni olisi kuolematon kuin Hänen henkensä ja minä eläisin Hänen kerallaan iankaikkisesti, täytyisihän kaiken järjen nimessä sen olla vain kuin pieni kipinä verrattuna maailmanpaloon, turha tomuhiukkanen, suuren pyörremyrskyn kuljettama!