—Kyllä. Mutta olet ollut niin usein myöskin niin paljon julmempi elämää, vain jonkun aatteen tai asian vuoksi, jota olet luullut siten edistäväsi.
—Eikö sekään ole sallittua siis?
—Ei. Ei mikään aate tai asia ole niin jalo ja pyhä, että se oikeuttaisi meitä sen edestä muita ihmisiä uhraamaan.
—Eikö itseänsäkään?
—Kyllä. Se uhri on ainoa, joka kelpaa korkeuden ja kirkastuksen
Jumalalle. Mutta mitä olet sinä uhrannut sitten?
Siinä minä olin. Mitä saattoi minulla olla siihen vastattavaa? Olinko minä itseäni uhraamalla koskaan itseäni jalostanut ja pyhittänyt?
Ja kuitenkin minun täytyi vastata jotakin! Sillä laivan koneet jyskyivät, kokka kohisi ja Syvyyden ääni kaikui yhä sydämessäni.
RUNOUS JA TAIDE.
Mitä oli runous, mitä taide sitten? Eikö sekin ollut jokapäiväistä itsensä uhraamista ja siis samalla itsensä kirkastamista ja pyhittämistä?
Ei, täytyi minun sieluni sisimmässä tunnustaa.