Ja oliko se edes aina sitenkään minulle täysin onnistunut? Tuskin! Miksi olisi mieleni muuten kaikesta huolimatta käynyt vuosien vieriessä aina raskaammaksi ja elämäntunto minulle aina tuskallisemmaksi?
Vastasinkin sentähden vain hiljaisesti:
—Voihan tuon hyvyytensä silti säilyttää.
—Miten ja missä? kajahti heti vastaani tiukka kysymys.
—Omassa sydämessään. Ehkä senkin aika joskus tulee.
Mutta se oli lapsellista puhetta. Kaikkein vähimmän saattoi se Syvyyden ääntä vaientaa.
—Rauta, jota ei käytetä, ruostuu! sanoi Hän jyrkästi. Samoin on laita hyvyydenkin. Luuletko, että siten parhaiten hoidat leiviskääsi? Etkö tiedä, ettei pahaa ole vastustettava pahalla eikä kovaa kovalla kohdattava?
—Vaan millä sitten? uskalsin vielä kysyä tuskin kuuluvasti.
—Lempeydellä, kaikui varma vastaus syvyydestä. Ei sovi maksaa samalla mitalla, millä itse saa, eikä ole silmää silmästä otettava. On oltava elämää ylhäisempi.
—Etkö usko, että olen joskus ollut sitä? hymähdin surumielisesti.