—Etkö usko, että ihminen joskus säilyttää parhaiten itsensä juuri murtumalla?
Nyt oli minun vuoroni hämmästyä. Sillä olinhan itse juuri samoin ajatellut, ainakin joskus parhaina hetkinäni.
—Mitä tarkoitat? katsoin kuitenkin tarpeelliseksi varmuuden vuoksi kysyä.
—Tarkoitan: »Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaisi…?»
—Ymmärrän. Mutta eihän tässä ole ollut kysymys saada vahinkoa kuolemattomalle sielulleen. Olihan kysymys juuri oman sielunsa syvimmän sisällyksen pelastumisesta.
—Ja minkä luulet olevan sydämen hyvyyttä ja laupeutta syvempää?
—Eiköhän taistelu niiden puolesta? Eiköhän olla kilpenä ja kalpana kaikkea pahaa, tuhmaa ja lokaista vastaan, joka tahtoo niitä ryvettää ja vahingoittaa?
—Ja tulla itse tuhmaksi ja saastaiseksi? Paatua itse pahaksi ja ilkeäksi, tai toisin sanoen, lisätä itse juuri niiden lukua, joita vastaan luulee taistelevansa?
Se oli erittäin salakavala kysymys. Tarvitsin hiukan aikaa tuosta selvitäkseni.
Enkö itse ollut juuri samoin epäillyt joskus mielestäni oikeankin asian vuoksi iskiessäni? Eikö isku niin usein ollut sattunut takaisin iskijäänsä? Enkö ollut niin usein tuntenut kalvavaa tuskaa siitä, mistä kaiken järjen nimessä omantunnon olisi pitänyt palkita minua, ja enkö vain pitkien järjen ponnistelujen ja todistelujen avulla ollut voinut tuosta taakasta vapautua?