Eihän kukaan oikea taiteilija saanut eikä voinut olla »hyvä», sanan tavallisessa, jokapäiväisessä merkityksessä.
Eihän taide ollut mitään hyväntekeväisyyttä. Taiteilijan täytyi voida olla »paha», pakottaa itsensä siihen, ellei se muuten ollut hänelle mahdollista, katsoa säälimättömästi kaikkea ympärillään olevaa elämää ja elämän-ilmiöitä, kaikista henkilökohtaisista myötä- ja vastatunteista vähääkään välittämättä.
Leppymätön, lahjomaton tuomari oli taiteilija, tuima itseään, ankara muita kohtaan.
Sillä eihän taide ollut leikkiä, jos sen mieli olla totta. Ja jos sen mieli olla totta, oli taiteilijan oltava järkähtämätön todenpuhuja hengen maailmassa.
Ainakin oli tuo ollut taiteellinen ohjelmani varhaisesta nuoruudesta.
Ei se ollut aina aivan helppoa ollut.
Oli täytynyt itseään kiristää, silloin kun olisi tehnyt mieli aukaista itseään ja kulkea sydän selkoselällään. Täytynyt polkea rikki paljon sellaista, jonka mieluimmin olisi ottanut ylös ja säilyttänyt povellaan, lyödä kuoliaaksi monta ihmistä ja asiaa, joissa ei ollut muuta vikaa kuin että ne olivat joutuneet polulle, jonka olin omakseni viitoittanut.
Enkö siis voinut kiertää, enkö karttaa niitä? Enkö vaeltaa tietäni varovammin tai estää itseäni niin paljoa pahaa tekemästä?
Koetin kiertää, koetin karttaa, koetin pujotella, sovitella ja kiemurrella. Mutta eihän se paljon auttanut, kun minun kuitenkin oli siitä kuljettava. Ja jos joskus sellaista yritinkin—tein sitä sangen usein muuten,—ei omatuntoni siitä suinkaan kiittänyt minua, soimasi päinvastoin huonoksi, heikoksi ja raadolliseksi.
Ymmärsin, että se oli minun taiteellinen omatuntoni. Mutta eihän minulla pitkiin vuosiin ollut juuri mitään muuta omaatuntoa ollutkaan.