Taikka oikeammin: tietysti se oli olemassa, se toinenkin, mutta vain jossakin siellä syvällä, siellä alitajunnassa ja vielä senkin alla, josta sitä olisi ollut tuiki työläs löytää, jos olisi tahtonutkin, ja josta sen ääni vain heikkona kaikuna saattoi joskus pintavesien viihtyessä tunkea kuuluviin.
Ja miksi minä olisin tahtonutkaan sitä etsiä esille sieltä?
Olinhan minä sen juuri itse sinne alas, sinne syvälle, sinne mustiin pohjamutiin karkoittanut.
Mielellään se ei ollut mennyt sinne, mutta minä olin tahtonut niin, ja minun tahtoni oli tapahtunut. Kauan jälkeenkinpäin oli se vielä monta kertaa koettanut nostaa päätänsä sieltä, mutta turhaan. Minä olin sen aina yhtä ankarasti sysännyt syvyyteen.
Ja niin sitä ei ollut pitkiin aikoihin näkynyt enää. Ja minulla oli ollut kaikki syy uskoa, että se oli kuollut.
Ikävä kyllä, ei se ollut kuollut yksin.
Se oli painunut hyvässä seurassa sinne.
Se oli vienyt—valon lapsi kun oli—sinne mukanaan valkeudesta kokonaisen parven kauniita, kultasiipisiä kangastuksia, armaita, aurinkoisia lapsuuskuvia, nuoruuden herkimpiä, heleimpiä mielihaaveita, suvisen luonnon ja suvesta uneksivan lemmen ensimmäisiä, aavistelevia ailahduksia. Ja se oli vahinko, sillä niitä minä ehkä olisin tarvinnut ja voinut käyttää taiteessani!
Mutta sitä itseään en. Mitä minä tein muulla omallatunnolla kuin taiteellisella?
Mitä minä täällä pintamyrskyissä, täällä tuimassa pohjatuulessa purjehtiessani, tein sillä lämmöllä, joka piilee hyvien sydänten ja kultaisten lapsuusmuistojen syvyydessä?