En tahdo syyttää myöskään ympäristöäni, etäisempää tai kaukaisempaa, siitä ettei minusta tullut tuota eheän taiteilijan ihannetta.
Eihän tämä aika tosin ole aivan kiitollinen sellaisten synnyttämiselle, yhtä vähän kuin tämä maa, mikäli ajan tuulet ovat lyhyen elämäni aikana sen ylitse puhaltaneet, lienee paras mahdollinen maaperä sellaisten kasvamiselle ja kehittymiselle. Mutta eihän se ole mikään syy! Ainakaan minä en sitä myönnä sellaiseksi.
Mitkään ulkopuoliset olosuhteet eivät voi eivätkä saa määrätä ihmisen sisintä olemusta. Jos ne sen ehkä ovat joskus tehneetkin, ovat ne tehneet sen myrjaadeja vuosia sitten, harmaassa muinaisuudessa.
Mitä syytän sitten?
En oikeastaan mitään, sillä omasta puolestani en katso miksikään sen suuremmaksi synniksi olla myöskään epäeheä taiteilija. Mutta jos se on synti, silloin tiedän kuka ja ketkä ovat sen aiheuttaneet.
Ne ovat nuo äänet syvyydestä.
Niitä syytän minä. Sillä minä en ole koskaan saanut niitä täysin vaiennetuksi.
Ne ovat aina jossakin muodossa helisseet, kumisseet vielä kuoltuaankin.
Minä en ole koskaan voinut polttaa mitään laivoja takanani. Jos joskus jotakin sellaista on minulle harvinaisuuden vuoksi onnistunutkin, olen heti ensimmäisen tilaisuuden esiintyessä palannut vanhoille valkamilleni, koonnut tuhkasta kaikki vielä käyttökelpoiset kekäleet ja niiden kannattamana jälleen uusille ulapoille purjehtinut.
Minusta ei ole koskaan tullut eheää taiteilijaa siksi, etten koskaan ole eheästi uskonut taiteen kaikki oikeuttavaan, kaikkivelvoittavaan olemukseen.