Minussa on aina asunut pieni epäily siitä, eikö tämä kaikki, jota taiteeksi ja runoudeksi sanotaan, sittenkin ole vain sielun sairautta, sittenkin vain suurta—itsepetosta!
Tietysti eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat, eikä mikään hengenviljelys ylimalkaan ole mahdollinen missään maassa, kansassa tai yksilössä, jota ei jo edes jonkinlainen etääntymys »luonnosta» ole saastuttanut. Mutta kuitenkin! Eikö tuon sairauden vastapainoksi sitten löydy muita arvoja kuin n.s. kauneusarvot?
Nähtävästi ei, koska nykyaikainen ihminen niihin niin mielellään tarrautuu. Katson omasta puolestani, että n.s. totuus-arvojenkin pitäisi riittää siinä, sillä ovathan ne meissä kaikissa niin paljon syvemmät ja alkuperäisemmät.
Taikka n.s. siveys-arvojen. Sillä mitä ne ovat? Eivät muuta kuin meidän oman isiltäperityn itsesäilytys-viettimme määräyksiä, mikä on edullista meidän henkiselle olemuksellemme, mikä ei, että me kauan eläisimme ja maailmassa menestyisimme.
Ja siitä vietistä me voimme johtaa yleensä kaikki muutkin, tietopuolisesti sangen epäilyksen-alaiset, käytännössä sangen puolustettavissa olevat olemuksemme välttämättömyyden todistuskappaleet.
Myöskin yllämainittuja Syvyyden ääniä olen joskus pitänyt sellaisina.
Ne ovat ääniä entisyydestä. Ne eivät koskaan viito meille tietä tulevaisuuteen. Ne vetävät meitä takaisin siihen, mistä olemme lähteneet, ja niiden todistusvoima on käypää voimaa vain sikäli kuin emme ole voineet omasta entisestä itsestämme täysin irtaantua.
Minulle ei se ollut koskaan täysin onnistunut.
Siksi oli koko elämäni, samoin kuin taiteellinen työni, jäänyt ikuiseksi kompromissiksi, ikuiseksi sovitteluksi.
Vuoroin olin uhrannut elämän taiteelleni, vuoroin taiteen elämälleni. Ja kummassakin tapauksessa oli omatunto aina soimannut minua, milloin yhden, milloin toisen sielunpuoleni polkemisesta ja väärinkäyttämisestä.