En ollut koskaan tahtonut enkä toivonut tulla yksipuoliseksi.

Siksi ei minusta koskaan ollut tullut eikä tule eheätä taiteilijaa. Sillä eheän taiteilijan, samoin kuin hyvän ampujan, olemukseen kuuluu ennen kaikkea taito—tai synnynnäinen lahja—sulkea toinen silmänsä ja tähdätä toisella suoraan ja rävähtämättä nuolenkantamalla olevaan pisteeseen.

Olin aina tahtonut pitää auki molemmat silmäni.

En uhrata taiteilijaa, mutta en myöskään ihmistä itsessäni kokonaan. Siitä kyyneleet! Ja siitä myös se ristiriita, joka on havaittavana kautta kumpienkin.

JUMALA ON RAKKAUS.

Näitä ja muita seikkoja laivankannella miettiessäni aloin jo kuulla useampia ääniä altani syvyydestä.

Nais-ääniä, mies-ääniä, heleitä lapsen-ääniä. Yksi syytti minua kylmenneestä ystävyydestä, toinen sammuneesta rakkaudesta, kolmas sielullisesta etääntymisestä, neljäs väkivaltaisesta irtiriistäytymisestä ja täydellisestä välinpitämättömyydestä.

Eikä minulla ollut niille kaikille mitään muuta puolustuksekseni sanottavaa kuin tuo ainainen ja yksikantainen:

—Minun täytyi tehdä niin! Minä itse olen enimmin kärsinyt siitä. Mutta elävän ja kehittyvän ihmisen tie käy aina kohti suurempaa yksinäisyyttä.

—Miksi? kuuluivat valittavan äänet syvyydestä.