Oli vain sota, oli vain ihmisten teurastus ja tappaminen, äärettömien taloudellisten arvojen hävittäminen ja tuhoaminen, eikä minkään vapauttavien yleisinhimillisten aatteiden tai esiinmurtautuvan kansainvälisen edistyksen nimessä, kuten yhteiskunnallisissa vallankumouksissa tapahtui, vaan aivan yksinkertaisesti natsionalismin, imperialismin ja häikäilemättömän kapitalistisen kauppasodan merkeissä, jotka tempasivat koko ihmiskunnan äkkiä kuin kymmeniä, niin, satoja vuosia taaksepäin.
Kiihkokansalliset, valloitushaluiset hallitukset riemuitsivat kaikkialla. Kaikkien maiden köyhälistöjen edustajat olivat niille sokeaa uskollisuuttaan vannoneet, kansainvälinen sosialidemokratia oli niiden astinlaudaksi alentunut.
Mutta samalla kun hän huomasi tuon, häntä rupesi yhä enemmän pelottamaan.
Täytyihän sodankin joskus loppua. Täytyihän kerran tulla tilinteonkin päivän, jolloin kansat heräisivät verisestä, mielenvikaisesta hurmiostaan ja kysyisivät, ketkä olivat heidät siihen saattaneet.
Täytyi tulla suuren tuomionpäivän, sitä hirmuisemman, mitä kauemmin sota kesti, mitä enemmän uhreja se vaati ja mitä tuimempaa tuskaa ja kurjuutta se toi tullessaan.
Venäjän suuri vallankumous ei sentähden tullut minään yllätyksenä hänelle, joskin se sai hänet sydänjuuriin saakka vavahtamaan.
Siinä se nyt oli, siinä se nyt jyrisi ja salamoi se suuri tuomiopäivä!
Ettei se kasvaisi ja paisuisi yleismaailmalliseksi vallankumoukseksi, hän ei epäillyt hetkeäkään. Häntä vain ihmetytti, ett'eivät ihmiset hänen ympärillään näyttäneet sitä ollenkaan aavistavan.
Ne askartelivat vain arkitoimissaan, keinottelivat tai päivittelivät elintarpeiden kallistumista, puhuivat korkeintaan Saksan voitosta ja iloitsivat Suomen itsenäisyydestä, samalla kuin hän tuskin saattoi hengittää raudanraskaasta, turmanenteisestä ahdistuksesta ja odotuksesta.
Puhkesi sitten marraskuun punainen viikko täälläkin. Ja nyt hän oli varma siitä, ettei mikään mahti maailmassa voinut estää enää kansalaissotaa eikä bolshevismin myrskyä yli rajan mylvähtämästä.