Samalla hän oli pyytänyt Heikkiä jouluksi heille. Heikki oli kiittänyt eikä ollut tiennyt aluksi, mitä ajatella.
Että hänestä juteltiin, että jollakin jossakin oli hänen suhteensa mielenkiintoa, että joku ylipäänsä näki vaivan ajatella ja muistaa häntä!
Se oli uskomatonta.
Hän oli aina ollut niin yksin.
Jo ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan hän oli vanhempiensa kuoleman jälkeen myöskin kotikylästään täysin vieraantunut. Kukaan ei ollut lähellä hänen sydäntään. Kuinka siis joku toinen olisi saattanut pitää hänestä, vieläpä ihailla häntä?
Eihän se voinut olla totta. Täytyihän sen olla vain sananparsia, vain juopon jaaritusta.
Kuitenkin kiinnitti se hänen mieltään. Ja kun kutsu myöhemmin, Pekan kotikaupunkiin palattua, tapahtui myöskin kirjeellisesti ja molempien puolesta ei hän epäillyt enää hetkeäkään, vaan matkusti.
Hänellä ei mielestään ollut yksinkertaisesti varaa lykätä luotaan niin paljoa henkilökohtaista ystävällisyyttä.
Matkallaan junavaunussa hän koetti palauttaa mieleensä, mitä hän muisti Elinasta.
Paljoa se ei ollut, vain joku pilkahdus, vain joku ilme, ele tai äänenväre silloin tällöin. He olivat sattuneet yhteen jossakin ylioppilaskokouksessa. Elina olisi mielellään tahtonut puhua hänen kanssaan yhteiskunnallisista asioista, Heikki vastaillut vain harvakseen ja yksikantaan, sillä se oli tapahtunut ennen hänen Venäjän-matkaansa, eikä Heikki vielä silloin ottanut uskoakseen oikein naisten aatteellisiin harrastuksiin.