Miksi en minä häntä nainut? Miksi en minä olisi häntä saanut yhtä hyvin kuin Pekkakin?
Naama ei ole meillä kummallakaan toistaan koreampi, hän juo, minä olen miltei raitis, hän on pelkkä riemu-ylioppilas, minulla taas on lainopillinen tutkinto ja säädyllinen virka-ura takanani. Mutta se on onni yksillä, kesä kaikilla, jos sitä nyt yleensä on minään onnena pidettävä.
Taitaa olla vika siinäkin, että rakkaus on ollut aina minulle vain pelkkä ruumiillisten vaistojen ja älyllisen intohimon, ei koskaan sydämen asia.
Ymmärränhän minä, ett'eivät naiset voi sellaisesta pitää.
He tahtovat aina sekoittaa rakkauden huumaavaan, siniliekkiseen, tulikukkaiseen taikapataan sitä omaa imelää, tunteellista, hentomielistä siirappiaan, ja sitä minä en tahdo. Siksi jäänenkin ikuisesti vanhaksipojaksi…
Mutta näin ajatellessaan hän ei kuitenkaan voinut olla toteamatta nyt, kuten jo niin usein ennenkin viime vuosina pienen, hiuksenhienon epäilyn hiipimistä aivoihinsa.
Mitä jos hän kuitenkin oli erehtynyt? Mitä jos se sittenkään ei ollut pelkkää siirappia tuo hänen niin halveksimansa tunteellisuus ja mitä jos monet tärkeät, ehkä tärkeimmät elämän-arvot vielä olivatkin hänelle tuntemattomia?
Turhia!
Hän puhalsi ne pois mielestään kuin saippuakuplat.
Mutta ne tulivat takaisin, ne väreilivät kaikissa sateenkaaren väreissä, ne keinuivat hänen sielunsilmiensä edessä, ne heijastelivat aivan uudella, tarumaisella, pienoiskoristeellisella tavalla hänelle ennaltaan hyvinkin tuttuja elämänilmiöitä…