— Tervetulemaan! hän virkahti. Toivon, että viihdytte täällä. Mieheni on tosin poissa ja tulee vasta huomenna. Mutta minä olen sensijaan valmistanut päivälliseksi erään toisen iloisen tapaamisen teille.
Hänen kädenlyöntinsä oli luja ja kiinteä kuten ennenkin. Mutta hänen äänensä oli entistä helakampi, hänen naurustaan niinkuin koko hänen olennostaankin särmät pyöristyneet ja henkevöityneet.
— Minulle oli tämä jo kyllin iloinen tapaaminen, Heikki siihen kohteliaasti huomautti. Mutta saako olla utelias?
— Ei. Se on yllätys. Näytätte epäilevältä? Saattepa nähdä, että tulette olemaan tyytyväinen.
Se oli todellakin yllätys Heikille. Sillä tuskin he olivat Elinan kotiin saapuneet, kun sinne ilmestyi myöskin prof. Talvio, entinen pappilan maisteri ja Heikin ensimmäinen opettaja ja ohjaaja opintielle.
Hänkin oli matkalla joululomalleen, jonka hän oli tällä kertaa päättänyt viettää vanhan isänsä luona kotipitäjässään. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat jo viikko sitten sinne matkustaneet.
Ukko oli jo vanha, kappaleen yli seitsemänkymmentä, mutta vielä terve ja nuorekas kuin tervaskanto. Ei tiennyt kuitenkaan enää, milloin oli elonmitta täyttyvä hänelle, ja siksi oli suku päättänyt viettää tätä joulua vielä viimeisen kerran yhdessä hänen ympärillään kotoisen kurkihirren alla.
Hän oli vain läpimatkalla tässä kaupungissa, johon junamatka loppui ja josta hevoskyyti alkoi.
Hän oli tullut jo aamujunalla. Hän aikoi matkustaa vielä samana iltana. Hän oli pysähtynyt tänne muutamaksi tunniksi vain toimittaakseen eräitä asioitaan ja tavatakseen paria vanhaa tuttavaansa lyseonlehtoria.
Heikki katseli häntä hänen puhuessaan.