— Tahtoisin, että voisin rakastaa sinua! hän kuuli helkähtävän korvissaan kuin hopeatiuvun. Enkä vain rakastaa, vaan katsoa korkealle ja kunnioittaa.
Samassa hän tunsi kuuman suutelon huulillaan ja kahden käsivarren kaulaansa kuin kahleen, kuin salliman vaskilukon sulkeutuvan…
Nyt hän tiesi, ettei hänellä tulisi olemaan mitään vaalinvaltaa enää. Hän menisi sinne, kuhun hän ei tahtoisi, vaan kuhun tahtoisi häntä hänen tahtonsa tahto, ja toinen vyöttäisi hänet…
Suuret, pyhät pääsiäistähdet riippuivat kuuraisten puiden oksilla ja katsoivat kummissaan kahta ihmislasta, jotka keskellä ajan ankaran pauhinaa, sen surkeutta ja mädätystä, saattoivat vielä sankarillista rakkautta ja rakastavaa ihmisyyttä kuvitella.
VII.
Tätä iltaa seurasi sitten monia muita iltoja. Heillä oli nyt sitäkin helpompaa olla yksissä, kun Pekka oli taas tavalliselle pääkaupunkiretkelleen matkustanut.
Hän tarvitsi tietoja, hän oli sanonut lähtiessään.
Hänen täytyi muka tavata puoluejohtajia ja saada heidän kauttaan selvä tilanteesta, jos hänen mieli voida toimittaa lehteään oikeaan suuntaan ja yleensä ohjata vallankumouksen menoa omalla paikkakunnallaan.
Mahdollisesti olikin asianlaita niin. Heikillä — ja kenties Elinallakin — oli kuitenkin pieni epäilyksensä, ett'eivät yksin poliittiset syyt hänen matkaansa aiheuttaneet.
Ainakin sivutarkoituksena siinä täytyi olla myöskin juopottelu, jota hän ei täällä kotikaupungissaan, vaimonsa silmäin alla, voinut tai ei viitsinyt sentään aivan mielinmäärin harjoittaa. Sitäpaitsi hän saattoi olla myös jo hiukan väsynyt Heikin seuraan, jolta hän vain poikkeustapauksissa sai kannatusta näille pyrinnöilleen.