Kertoi muillekin näkynsä. Kuuntelivat kummastellen, käskivät käymähän ripillä, tekemähän ristinmerkin; pitivät impyen unena.
Näyn kätki neiti nuori.— Niin päivänä moniahana haastoi kuuset kukkulalla: "Ei sakene savu pyhäinen Karjalan sydänsaloilla, ei kilise kirkonkellot, vesi ei vihitty pirsku; vainovalkeat näkyvi, purskuvi veri punainen, sotakirves soittelevi virroilla vihisevillä, mailla kastamattomilla."
Sanat kätki neiti nuori.— Rukoili, kävi ripillä, kumarteli aamut, illat juuressa jumalankuvan; ei sammu povessa poltto.
Niin päivänä moniahana tunsi mielensä vetävän, läksi maita vieremähän; kulki, kulki korpitietä, puut piteni, koti eteni, pyhät kasvoi pylvähistöt, kaartui kappelit hämärät, kuului kaunis kuorolaulu, kellot kultaiset kilisi Katrinaisen kulkiessa, hyvän marjan matkatessa.
Kulki kohti kuulumia, nouti silmänsä näkyjä, meni minne mieli käski; tuli rannalle merosen, veden suuren suistamolle.
Kohosi merestä saari, saaresta sataiset kirkot, katot kulta kuumottivat; rannalla venonen valmis, tuuli myötäinen merellä.
Nuo munkit monasterissa näkivät neitosen tulevan, viittoivat nenästä niemen: "Ken olet naisten tyttäristä, saavut saarelle pyhälle?"
Toi tuuli mereltä tiedon: "Olen Herran heilimöity, saavun saarelle jumalan."
Pyhät rannalta pakosi, kiinni portit paiskattihin, kahlekoirat päästettihin; mykistyi meressä saari kaupungiksi kuollehien.
Neitonen mereltä nousi, kaikki kaikui saaren kellot; kolkutti portille pyhälle, rautavitjat ratkesivat; tuli luostarin pihalle, koirat kättä nuolemahan; astui Herran huonehesen, kuvat kultaiset kumarsi.