Ja hän mietti ihmismielen, mietti myös eläinten mielen, jätti kaikkehen jälelle omaan sähkönsä säkenen, kuolemattoman kipinän Kaikkivallan kartanoista.
KUUN LAPSET.
Kuu jo kylmeni.
Näkivät tähden talvisen eläjät edessänsä Maan ihanan, kuuma-rinnan, riemu-täyden.
Nurkui kansa nuorempainen: "Sinne siirrymme ijäksi alle auringon paremman, luokse luonnon lempeämmän; armas on asua siellä, lämmin maata Maan povella."
Kansan vanhin noin nimesi: "Kuun olen heimoa, elänen taikka kuollen, tänne jäänen."
Siirtyi sieltä kansa kaikki.
Viime venhon vieriessä ilman aavoille selille noinp' on virkki nuorempaiset: "Ethän jääne jäätymähän tänne, kuuluisa kuningas, tykö tyhjän luomakunnan, saarehen sanattomahan, pakkasehen paukkuvahan, äyrähälle yön ikuisen?"
Tuop' on Kuun ukko urahti: "Tänne jäänen, tänne kuollen, tääll' on syntyni syvimmät."
Potkas purren lainehille, istui paadelle pyhälle, katsoi menneiden menoa, hymähti hyvästit oudot: "Voi, te miehet mielettömät, lapset Kuuttaren latomat, tytöt tyhjien halujen, poiat unten ponnetonten! Tääll' oli elämä teillä, siellä vain vale-elämä, tääll' oli ihanne teillä, siellä itku vain ihanan, täällä täyttymys parahan, siellä vain parahan paine, ikikaiho kauneuden, onnen ollehen ikävä."