Vieri vuossadat.
Samosi
Kuu ja Maakin kulkuansa,
Maassa mahtavat eläjät,
luonnon kanssa kamppaellen.
Kuun ukko kumara yksin jäätyi jääksi paikallensa. Vain sydän sykehti hällä, lauloi laulua ijäistä elämästä entisestä, talvettomasta kesästä, kussa kukki Kuun ylängöt, alangot enemmän kukki, tuoksui metsät lakkalatvat, meret selkeät sinerti autuutta alinomaista, laupeutta luonnon laajan.
Tuota ei Maan lapset tajua.
Mutta jos sävelen kuuli Kuun lapsi, elämän orpo, syttyi syömehen kipinä, sinkoi silmä taivahille, muisti hän entisen elonsa, tunsi polttavan povensa, koko sielun sairastuvan kodin korkean surusta, kauniista kadotetusta. Soi hälle jumalten virsi, kuoro taivon tähti-täyden: "Onko nyt parempi olla, liekö armaampi asua viidakoissa vierahissa, uppo oudoilla ovilla, kuin oli olla Kuun povella, Kuun on kummuilla levätä luona talven tuttavamman, syksyn kylmänkin sylissä, sydän-yössä ystävässä, onnessa oman elämän?"
Kuulevi lakean laulun Kuun lapsi kumea-rinta, päänsä painavi poloinen parmahille Maa-emosen; ei tajua taatto häntä, maammo outo ei opasta.
PIMEÄN PEIKKO.
Tuo tuima Pimeän peikko tunsi auringon tulevan Lapin tunturin laelle keralla kevähän uuden.
Mietti murha mielessänsä: "Minä auringon tapankin, surmannen valonkin suuren yön pyhän nimessä yhden, sydän-yöni synkeimmän."
Peikot päivyttä vihaavat.