Tuli tunturin laelle revontulten roihutessa, näki taivahan palavan, hyrähti hymyhyn huuli: "On iloni isommat, onpa riemuni remahtavammat kuin juhlat valon jumalten, pidot, laulut päivän lasten."
Yö oli aava ympärillä.
Kimmelsi kitehet yössä kuin kirot sydämen synkän, meri vankui valkeana niinkuin paatunut ajatus, kohosi luminen korpi maasta kuolon-mahtavasta kuin uhma urohon hyisen, viha välkkyvän teräksen.
Tuo nauroi Pimeän peikko: "Päivä, päätäsi kohota, saat täältä sataisen surman, turman tutkaimet tuhannet!"
Näkyi kaukainen kajastus.
Seijastuivat selvemmiksi taivon rannat, korven kannat, heijastuivat heljemmiksi synkeät sydänsopukat, suihkivat tuliset nuolet päivän päästä nousevasta, sattui vastahan vasamat yöstä mielen valkenevan; sini koitti päivän koitto kuni peikon sielun koitto, sini soi kevähän kannel kuni peikon hengen kannel, yhtyi toinen toisihinsa, säihkyi yhtehen sätehet, sointui yhtehen sävelet, nousi kohti korkeutta, puhki taivahan yheksän, yli kaaren kymmenennen, kunnes saapuikin kotihin, korkeimman Isän ilohon, Elon lempeimmän lepohon, Rakkauden rajattomimman.
Kuului kuoro yön povesta, riemu päivän rintaluista: "Pahin on parahan synty, rumin kauneimman kajastus, alin vain ylimmän aste."
Mutta ihmiset sanoivat: "Tuo on peikko mielipuoli, vanki valkeuden ijäisen, itse poikia pimeyden, päivän virttä vierittävi!"
Heille taivahat hymyili.
Eikä hän ikinä saanut enää jäistä järkeänsä, kuoli pois keralla talven, syöksyi veljenä vihurin sydämehen päivän pätsin, leimuhun Jumalan lemmen. Tuo tunsi Pimeän peikko sydämensä sylkähtävän, tarttui päähänsä rajusti: "Minne mieleni pakenet?"