Paistoi kerran kuu ja päivä autuaammille ahoille kuin on kummut kuolevaisten.
Kaksi nousi puuta nuorta saman luontonsa luvalla, saalaina saman elämän.
Kasvoi kaksi lemmen lasta alla auringon ikuisen, kohinassa aarnikorven.
Mik' oli luotu miehen alku, se oli Arjaksi sanottu, mikä miehen kainalohon, sen oli nimi Selinä.
Tuntenut ei toinen toista.
Toki yhdessä asuivat puun alla lakea-latvan, yhdessä tulen tekivät, vierähtivät vuotehelle, yhdessä näkivät unta ijäisestä itsestänsä, otsalla unelma onnen, huulillansa huomensuukko.
Se Selinä neiti nuori näki kerran keski-yöllä silmät kuin tuliset tähdet singahtavan päänsä päällä, ja ne paistoi täydet tähdet, paistoi paljaalle povelle, poskille punehtuville, varren valkolumpehille.
Uskoi aamulla unensa: "Liekö liikoja tulossa, taikoja tapahtumassa?"
Ystävä hyvä hymyili:
"Ihailin ihanintani."
Tuop' on Arja aimo sulho kuuli toisna keski-yönä äänen kuin Ukon vihurin viuhahtavan päänsä päällä, ja se huusi ääni hurja, huusi kuin verenvihoja, haastoi kuin sydänhaluja miehen mielihautehia.