Halla harmaja emäntä, Pallan eukko, Äijän akka, pahoin hoiti poiiansa, laulatteli lapsiansa.
Josp' on joutui katsomahan, äänen viuhutti vihaisen, tuutusessa tuutimahan, kova kuin kivestä kätkyt, minkä neuvoi, neulapuisen otti kankaalta karahkan, minkä lämmitti, lähetti paitasilla pakkasehen.
Kasvoi tuosta kansa kumma, vääräsäärinen sukesi, suku lynkkä, heimo länkkä, kiero-silmä, kitku-sielu, pahan-suopa suuremmille, pilkan-suopa pienemmille, kansa naapurikateinen, rampa, raaka, synkkä synty, ilman ihmisten iloa, vailla auringon valoa, tytöt tynnyrin pituiset, poiat nahturin näköiset, kaikki kuin katajapehkot, äyskiväiset, räyskiväiset.
Minkä helkkyi heimon kannel, sen helkkyi suruja heimon, minkä kynti kansan aatra, kynti käärmehen-kähyjä, minkä kaikui naisten nauru, senp' on soi sopen himoja, min iski urosten miekka, sen teki salatihuja.
Murahtivat muukalaiset, kansat outojen ovien: "Herja on heimo tuntureilla, suku kehno suonperillä! Orjaksi omansa, kellä mieltä ei vapahan miehen!"
Löivät maahan maan-katalan.
Saivat orjan saamattoman, viekkahan, salavihaisen, väkänuolta vääntäväisen.
Tuop' oli yksi kansan kukka, miesten lempi, naisten hempi, Suomen honkien humina, Sotavalta, sorja poika. Ja oli yksi pieni piika, lemmen lehti, tammen terhi, syntynyt sydänkesällä, kesäpuussa keinuteltu.
Ja se virkkoi Suomen suurin: "Maille muille lähtekäämme luota äidin äksymielen, isän ilkeän tyköä; tääll' ei konsa kaunis kartu, vartu ei vapaus mielen, synny aateluus sydämen, pään ei täyty päiväntähti!"
Vastasi kave Kalevan: "Mennen, mennen mieluhummin maille muille muuraimeksi kuin jäänen kotipolulle, kotimaalle maatumahan, kotisoille sortumahan, kotikaunat kantamahan, kotijuorut juoksemahan!"