Vetivät purjehen punaisen, matkasivat maille muille, armahammille ahoille, päivänrinteille rikasten.
Ja se Suomen sulho suuri ja kave Kalevan kaunis liittivät käden kätehen veräjillä vierahilla, suetaksensa sukua, isompata itseänsä, rohkeampata rotua, heimoa heleämpätä.
Ja he maistoit maljat kaikki tuskan, itkun ja ilojen, ja he jouduit toisistansa kaiken turhuuden turulle, ja he painuit portahiksi aarnihautaisten halujen, rakkauden rahanalaisen, elonhehkun hengettömän.
Halla harmaja emäntä sai viestit vihurin teitä Lapin tunturin laelle: "Jop' on sortui sorjimmatkin kaunehimmatkin katosi sinun, herja, heimostasi, tulenlautta, lapsistasi!"
Ärjän akka noin ärisi: "Kaotkohot jos kahesti pettäjät oman pesänsä!"
Vain ääni värähti äidin.
Halla harmaja emäntä kuuli linnun laulavaksi, Pohjan kurjilla kylillä: "Tulevat lapsesi takaisin mailta päivänpaistamilta, tyttö silkissä sihisten, poika kullassa kulisten!"
Pallan eukko noin pakisi: "Pois portto pihalta tältä, porton sulho poikemmaksi!"
Kuitenkin sydän sävähti.
Halla harmaja emäntä tunsi tähtien puhuvan kaivotietä käydessänsä: "Kuollehet on kumpainenkin, molemmat mennehet manalle, maammoansa muistamatta, kotimaille koitumatta!"