Pään kätki käsihin maammo, lysmyi lynkkäpolvillensa, itki päivän, itki toisen, kolmanna kädet kohotti, katsoi kohti korkeutta kuin suuri, sininen silmä, tutki tahtoa jumalten kuin sydän punan-palava, poljettu viattomasti, synnytelty syyttömästi.
Vieritti suruisen virren itsestänsä, itkustansa, kansasta perillä Pohjan, Turjan tuulisen suvusta, kuulla yössä yksinäisten, tähtien tähyäväisten, korven korkean, lumisen, korvan niitä korkeamman:
"Mi minussa unohtamista, sen muistan alati heitä, kurjassa kiroamista, senp' on siunannen ijäti!
"Lienen kaltoin kasvatellut lajiani, lapsiani, ollutkin emona outo, vieras äänelle vereni, tyly liian tyttärille, pahantuuli poijilleni, kaunoisilleni katala, kunnoton koko suvulle.
"Vaan oli kotikin köyhä, missä lasta laulatella, karu kasvatus emonkin turvatonta tuuitella, kolkkoa koko elämä sydänlämmön läikähellä.
"Lumet kasvoi kantapäillä, kinokset tupahan tunki, hanki peitti pirtinharjat, iljanko takan iloisen.
"Minne katsoin, kaikkialta näin kasvot nälän ja kylmän, kunne kuuntelin ulomma, hukat kuulin huutaviksi.
"Tuolla tunturit jylisi jäissä jäämerisen myrskyn, täällä paadet paukahteli pakkasessa yön ikuisen, kaiken päällä taivonkansi kuin luja, kivinen lukko.
"Armoton oli elämä minun herjan heimolleni, kuolema sitä kovempi tulenlautan lapsilleni.
"Oisi ollut onni mulla, oisin onnea jakanut, ollut mulla lieden lämpö, oisin lämpöä uhonnut, ripeämmät rinnat mulla, oisi suurempi sukuni, kohtaloni korkeampi, korkeampi nyt kotini.