"Hyvin teitte kuopus-kullat, kun menitte pois minulta, pahoin teitte kuopus-kullat, kun jäitte kotihin kauan, minun raukan rinnoilleni, polville minun poloisen, näille nälkäparmahille, tälle kylmälle kylelle."
Vieri ääni äidin virren, kyynelet enemmän vieri, läikkyi lämpö äidin lemmen, tahto taivaisten enemmän: lumet läksi, suot sulivat, nurmet nousivat nukalle, kiuru kimposi sinehen, lehti puuhun lempeähän, joka kattoi maammon kummun, missä lintunen levähti, kukahti käkösen kulta, huomentuulonen humahti.
MENNYT MANNER.
Tuo oli tarina maasta mainitusta, kukkivasta keskellä meren sinisen, alla täyden päiväntähden.
Päivä päältä hellitteli, alla aaltoset vipasi, viidat kasvoi, kansa nousi, kansalle hyvät hedelmät, luonto tyyni, turvallinen, rauhan, rakkauden elämä.
Niinkuin ulpukka ulapan keinui se kevähän saari, uinui Luojansa suvessa, luonnon laajan parmahilla. Mutta alla musta piili, ammotti alat pimeät.
Kertoivat tarinat kansan: Tullessa heleän heimon tälle maalle, manterelle, saarelle suven suloisen, pedot ilkeät elivät vielä saaren viidakoissa, peikot ahmatit asuivat rotkoissa, lomissa louhten, tahtoivat tapella, purra, kaiken raadella rajusti.
Kyllä neuvoi kansan vanhin, oikein valtias opetti: "Pedot on kesytettävät, peikot kiinni kytkettävät, pedot kahleilla hyvyyden, peikot lemmen liitoksilla, ei menesty manner muuten, rotu rohkea ylene."
Tuota ei totellut kansa, ajoi ahmatit pakohon luolihin salon sakean, tienohisin tiettömihin; siitä turmio tulikin.
Vuossadat vaelsi, nousi, vaipui sankarit sukujen, kuolivat kuninkahatkin, pojat valtikan perivät, oli aika onnen aika, kausi kauniiden tekojen, hyvyyden hymyileväisen, päivän lasten laulavaisten.