Mutta korpien kohussa, syys-öissä sydänpimeyden, mylvivät keralla myrskyn saaren ammoiset asujat, vaativat vapauttansa niinkuin turma pohjatuuli.
Kansan vanhimmat varoitti: "Tuolta se tulevi turma, loppu heimonkin heleän."
Rotu rohkea hymyili: "Teemme templin auringolle, palvelemme Päivätärtä, siinä on tuki ja turva vasten valtoja pimeyden."
Templin päivälle tekivät liepeelle kuningaslinnan, kuulsi kullat, päilyi päärlyt, alttarit alinomaiset, kaikui kaunis kuorolaulu, papit saatoissa samosi, jalat nousi neitten nuorten, kaikki kunniaa Jumalan, rakkauden rajattomuutta.
Mutta rotkoista kumisi kuoro toinen, korpi-rinta: "Yö oli alussa, yöhön kaikki kerran me palaamme, aavan aukean sylihin, synkimpähän, sankimpahan; tääll' on vanhin saaren valta, täällä valtikka pimeyden."
Kuuli kumman kuorolaulun poika jo kuninkahankin, tuota tutki taatoltansa: "Mik' oli virsi viime-öinen, jonka kuulin kuin unessa?"
Taatto murheinen murahti: "Tuot' älä kuuntele enempi kuoroa petojen kansan!"
Tuop' on kuuli toisna yönä poika taas taruja korven: "Tääll' on alku, tääll' on loppu, täällä onnesi sinunkin aarnihaudoissa halujen, päällä lieto virvaliekki; elon etsit arvoitusta, olen arvoitus elosi."
Aamulla ani varahin tutki poika taatoltansa: "Mitä on salassa metsän, saaren lempeän sisässä?"
Katsoi taatto kauhistuen: "Ei sinne menoa meillä, siell' ei laaksot päivän lasten!"