Yönä kolmanna kohisi taas korpi tarua uutta: "Tule kerran keski-yöllä kahden kallion lomahan, metsän synkimmän sylihin, suon rajalle rannattoman, löydät rimmen, löydät immen, rintasi sinisen liekin."
Ei kysynyt enempi poika, nousi kerran keski-yöllä, liikahutti linnan uksen, korven kammoihin katosi; tuli tytti vastahansa, soinnahti sorea ääni: "Tullos taattoni kotihin, korven kansan karkeloihin!"
Katsoi poika kauno-hiusta, hius kuni palava hiili, silmä etsi silmän toisen, sielu kuin sininen liekki, huuli painui huulosehen, huuli kuin veri vetävä, povi toisensa tapasi, kaikki uppos unholahan.
Kuoro korpien kumisi: "Jo meni merehen päivä, päättyi auringon tarina, päivä yötä suutelevi, valo lempivi pimeyttä, nyt on vuoro meidän vuoro, kuoro kostonkin kovimman."
Ja se nousi korven kansa niinkuin syysmyrsky merellä, ja se voitti korven voima niinkuin pilkkoinen pimeys, nousivat sotahan peikot, kaikki kaatui päivän lapset, sortui kauneuden jumalat, kuoli vallat valkeuden.
Ja ne ulvoi irti ilmat, syysmyrskyt enemmän mylvi, ja ne karjui auki aavat, pärskyivät himojen pätsit, ja se painui päivän manner kostohon kova-osaisen, alle aaltojen syvien, vihan vinhan pyörtehisin.
Eik' ole enempi noussut yöstä päivä, työstä riemu, ilo kaunis ihmiskunnan, Päivätär heleän heimon. Jäi yksin tarina, tuosta opin toiset ottanevat, lapset aikojen etäisten, kansat aamun kangastuvan; näkevät näyn he oudon, kuvan kumman taivahalla, neiti korkea näyssä, sulho kahta korkeampi, kulkevat käsi kädessä kaarta taivahan sinisen, poika niinkuin päivän nousu, impi kuin suvinen auer, taluttavat toisiansa kohti taivahan kupua, sopusoinnun suuren maita, yön ja päivän yhteyttä; aina astuvat ylemmä, häipyvät valohämyhyn.
UKON LINTU JA VIRVALIEKKI.
Aarnikotka ilman alla liiteleikse, laateleikse, etsivi elosijoa Lapin tuiman tuntureilta.
Virvaliekki yksin yössä vilkehtivi, välkehtivi, singoten sinisen soihdun matkamiesten pään menoksi.