Ukon lintu linnastansa tulen allansa näkevi, sama itsellä salama rinnassansa rohkeassa.
Hiiden liekki yksin yössä läikehtivi, väikehtivi, kutsuvi kumartajaansa, ottajata onnenkullan.
Kotka pitkän pilven päältä sanan ankaran sanovi: "Ken on, kehno, uskaltanut sieluni sisimmän viedä?"
Aarreliekki aarnihaudan haastavi sulalla suulla: "Yhtä ylpeät olemme, yhtä laajat lentimemme."
Iski tulta kynnestänsä ilman aavojen kuningas, valkahutti valkeata: "Tiedän syntyni, sikesin päässä hongan lakkalatvan, sinitaivasta lähellä, vaan mikäpä sinun on synty, silmä rimpisuon sumean?"
Virisi ylemmä virva, nousi niinkuin neiti nuori vyöhön saakka sammaleesta:
"Tiedän syntyni, sikesin suon mudasta, maan madosta, sammakon salakudusta, kuitenkin sua rakastan, sulhoni sinisen ilman."
Tuop' on muuksi muuntelihe lintu pitkien pihojen, seisovi edessä immen niinkuin sulho seppelpäinen: "Sallinet, sinut kohotan sinipilvi-siivilleni?"
Tuop' on muuksi muuntelevi rahkan impi, rimmen kukka, on kuin ulpukan unelma tai tyynten vesien joutsen: "Sallinet, sinut opastan lipaskulta-linnalleni?"
Tuop' on muuksi muuntelevi jumal-sulho sulkapäinen, on kuin myrsky metsikössä, laine lammella syvällä: "Sallinet, opetan sulle itsesi iki-ihanan?"