Liioin, Maa, sinua lemmin, kumpujasi, kutrejasi, vaan on pakko nyt paeta, meidän mennä toisistamme.
Illan viimeisen ilotan varjoja vaellus-elon, kerran viimeisen valotan laaksoja inehmonlasten, heitän heille hellettäni, paistan päivänpaahdettani talven vastaisen varalle, valkeaksi yön ikuisen. Etkö usko, Maa, minua? Eikö mahdu mielehesi, että en tule takaisin, poistun nyt palajamatta?
Näit minun menevän aina, aina kääntyvän takaisin ilman pitkiltä pihoilta, silloilta sinertäviltä; saman silloin kutsun kuulin, tunsin jo tuhannet kerrat saman mahdin määräyksen syvällä sydämessäni, teki mieleni totella, vaan en voinut voimaltani, olin altis astumahan, vaan en jaksanut jalalta, koska kuulin kutsun toisen, viestin vienomman tajusin niinkuin kanteleen helinän kankailta hämärtyviltä.
Ja ne lauloi laaksot, vuoret: "Ohoh, tuhma Päiväntähti, heität Maa-elon ihanan, täyden, herkän, heilimöivän, tähden Tyhjyyden ilojen, mitatonten mielten vuoksi; Ajan vaihdat armas-helman, Hetken kiitävän, heleän, ijäisyyksien sylihin, vuodetonten vuotehesen! Tiedä, tiedä, tähti tuhma, sylit on jäiset Järjetärten, kyljet kylmemmät sitäkin Älytärten äänetönten täydellisten tien tuvilla, asunnoilla autuaitten! Huudat Maata, armastasi, kuollut ei sinua kuule, itket kukkakumpujasi, kuki eivät uudellensa myrjaadien vuotten mennen, tuhantisten toisten tullen."
Muistin silloin, Maa, sinua, rintojasi, ripsejäsi, riensin myrskynä takaisin, liekkinä poveni polton.
Pilkkasivat ilman immet:
"Tuoko sankarin tapoja?"
Ärjyivät jumalten äänet:
"Siispä katko kahlehesi!"
Taivas korkea kohisi:
"Suistu jo radalta, raukka!"
Valon itki valtakunta:
"Meiltä ylhäisin aleni."
Tuop' on tuima Pohjantähti se sanan sanovi täyden: "Ohoh, urosta onnetonta, leimua petetyn lemmen! Jo on kultasi levännyt kupehella Kuu-jumalan, onpa outo nauratellut naista Päivyen pätöisen, joka ilta jo iloinnut, joka aamu armastellut, suikannut suloista suuta, kaulannut Kavetta mointa poistuessa sun poloisen avaruuden askareille!"
Kaaret vahvuuden kajahti:
"Puhui totta Pohjantähti!"