Kaikki Kaaos järkähteli:
"Auta armias Jumala!"
Jylisi vihani jylhä:
"Poltan ma poroksi kurjat!"
Henget julmuuden julisti:
"Tapa heidät hekkumalla!"
Ja ma hehkuin hekkumata teidän kummankin kupuhun, ja ma painoin palkehia teidän kummankin palohon, ja ma lietsoin liekkiänne teidän kummankin tuhoksi, ja minä rakastin teidät rappiolle, turmiolle.
Lien myöskin palanut itse, paras mennyt pois minulta, jäi kyllin jälelle vielä, kyven kuuma liiatenkin. Siit' on vierryt vuotta monta; tässä vierimme yhäti, sinä raukka Maa-emonen, minä parka Päiväntähti, kolmas kuollut Kuu-Jumala, mennyt meistä ensimmäisnä. Synkkä meill' on saattoseura, liemme synkemmät sitäkin, kurjemmat kuin kuolo itse.
Kun ma muistan muinaistasi, silloin, Maa, sinua säälin, silloin itken itseäni, taivon pilvihin pimenen, muistan muotosi tulisen, ainehesi alkuhehkun, henkesi valon väkevän, sielusi siniset liekit; kasvoi niistä kaunis vilja, nousi korttehet koreat, sanajalkojen jalous, aarnipuiden aatelisto, kaikki itsesi ilosta, lämmöstä povesi päivän.
Siit' on vierryt vuotta monta, olet jääksi jäätymässä, onnehesi tyytymässä.
Kuoli kerran Kuu-Jumala, olet kohta itse kuollut. Etkö konsana heräjä?
Pahoin tein ma, Maa, sinulle, pahoin teit sa, Maa, minulle. Etkö sa lepy ikinä?
Katsot, katsot liikkumatta.