Se oli sangen merkillinen sattuma paroonista, joka tuli suuresti huvitetuksi. Hän kyseli tarkkaan, millainen koulu oli ollut ja mitkä olivat olleet sen johtavat kasvatusopilliset periaatteet. Jaana vastaili niin hyvin kuin osasi. Hänestäkin oli mieluista kauniin ja ystävällisen Helsingin tädin muisteleminen.
—Oliko paikkakunnalla suuri sivistystarve? tiedusteli parooni.
—Mikä?
Jaana ei ymmärtänyt.
—Tarvittiinko koulua, tarkoitan minä?
—Niin no, sanoi Jaana hämillään.
Hän ei voinut käsittää sellaista kysymystä. Tarvittiinko maantietä? Tarvittiinko tähtiä taivaalla tai kauppias Luikarista? Koulu oli ollut ja koulu oli mennyt. Jos maantiekin menisi umpeen, kuljettaisiin kinttupolkuja. Kauppias Luikarinen oli viety vankeuteen,—kah, käytiin ostoksilla kaupungissa. Mikä oli tarpeen ja mikä ei?
Siitä ei Jaana paralla ollut mitään määriteltyä käsitystä. Kaikki oli tarpeen eikä kuitenkaan ollut. Ihminen tuli toimeen koulussa, mutta meni mukiin myös koulun ulkopuolella. Mikäli Jaana muisti, oli ollut miltei hauskempi ulkopuolella.
Parooni huomasi, ettei Jaanan järki jaksanut seurata häntä.
—Minä tarkoitan, ymmärsivätkö kyläläiset mitä varten heillä oli koulu? hän kysyi.