Jos koko kansa nousi, niin kuka voi silloin jäädä istumaan? Jos sen kerran täytyi tapahtua, jos isänmaan onni ja maine vaati sitä, niin eteenpäin sitten kaikki jumalan nimeen! Kerranhan kaikkien tuli kuolla. Miksi ei sitten yhtä hyvin voinut kuolla kunnialla?
Mutta ellei mikään todellinen vallankumous ollut mahdollinen, niin miksi sitten leikkiä vallankumousta? Sitä ei parooni Manfelt voinut mitenkään käsittää.
Kuitenkin hänen täytyi tunnustaa itselleen, että tämä ei ollut mitään leikkiä. Kenties tämä sittenkin oli totista totuutta, totisinta, mikä vielä koskaan oli astunut hänen eteensä elämässä? Aiottiinko taistella ilman aseita? Tahdottiinko toimeenpanna vallankumous ilman verenvuodatusta?
Oli jotakin ahdistavaa ja tukahduttavaa yön hiljaisuudessa. Minkälainen oli sen aamu oleva? Syntyikö siellä jotakin pyhää? Oliko kansojen päivä koittamassa?
Miljoonat aivot työskentelivät tuon yön pimeydessä. Miljoonat ja taas miljoonat ajatukset risteilivät tuon synkän ja tähdettömän taivaankannen alla. Nekö kävivät sotaa keskenään? Sekö oli oleva tulevaisuuden vallankumous?
Silloin ei häntä tarvittu enää. Silloin hän voi mennä rauhassa levolle.
Mitä jos kaikki nuo lukemattomat ajatukset olisivat vapaita, varmoja ja itsetietoisia? Mitä jos jokaisen niiden takana seisoisi yksilö, joka tuntisi voimansa ja tarkoitusperänsä? Mitä jos ne kerran päättäisivät olla tottelematta niitä, jotka käskivät?
Silloin ei olisi mitään järjestysvaltaa enää. Silloin ei olisi mitään valtakunnan sotajoukkoja maalla eikä merellä. Silloin menisivät tyhjiin kaikki linnat ja valtaistuimet eikä jäisi jälelle muuta esivaltaa enää kuin jumalan kirkas päivä, joka paistaisi päälle vapaiden ihmisten ensimmäisen luomisen aamun ihanuudessa.
Vanha parooni värisi.
Hän sulki ikkunan nopeasti ja rupesi riisuutumaan. Oli vaarallista tuijottaa tuohon yöhön. Huumaavat harha-opit piilivät sen syvässä pimeydessä. Eikö marssinut siellä ainoastaan poliittinen vallankumous? Astuiko sen takana anarkismi ja nihilismi?