Olisi ollut väärin sanoa, että hän kärsi enää. Hän ei ollut onneton eikä onnellinen. Hän ei toivonut mitään eikä enää surrut mitään. Hän eli päivästä päivään niinkuin eläin, vailla tietoa hyvästä ja pahasta, tyytyväisenä, kun sai lähimmät tarpeensa täytetyksi.
Eräänä myöhäisenä talvi-iltana tuli harvinainen vieras hänen saunaansa. Se oli se sama nuori näyttelijä, joka kerran oli näyttänyt olevansa toden teolla rakastunut häneen toisissa onnellisemmissa olosuhteissa. Näyttelijä oli nyt ollut pitkällä juomaretkellä. Siinä syy, miksi hän oli näin ala-arvoisen paikan valinnut hyväätekevälle kylvylleen.
Herra ei näkynyt enää muistavan häntä. Jaana muisti hänet hyvin, mutta ei sanonut mitään. Herra oli väsynyt, mutta virkistyi kuivattaessa ja teki ikäänkuin muodon vuoksi jonkun lähentelevän liikkeen.
Jaana käsitti sen heti todeksi. Mutta hänen vaatteensa olivat märät ja likaiset ja hän häpesi niitä. Hän pistäytyi sentähden toiseen huoneesen hiukan pukeutumaan.
Kun hän palasi takasin, oli herra mennyt. Hän ei ollut viitsinyt odottaa Jaanaa, jättänyt vain juomarahan pöydänkulmalle.
Jaana seisoi, katsoi kummissaan eikä ymmärtänyt ensin ollenkaan. Mutta sitten hän suuttui, kirosi itsekseen ja pillahti pian täyttä kurkkua itkeä kallottamaan. Hän tunsi itsensä hyvin onnettomaksi.
Hän häpesi.
Hän oli herjattu, halveksittu. Hänestä ei välitetty enää. Häntä silitettiin päälaelle ja potkaistiin sitten niinkuin koiranpentua tuota tuonnemmaksi.
Saunassa ei ollut enää ketään. Herra oli ollut viimeinen vieras siellä.
Jaana itkeä kallotteli vielä kadulla. Hänen askeleensa horjahtelivat, sillä hän oli nauttinut tänään tavallista enemmän väkeviä. Satoi lunta. Hän kulki erään puiston läpi ja heittäysi vihdoin kinokseen istumaan.