Maanviljelys ei mökissä menestynyt. Halla pani kaikki puhtaaksi, Kuikkalampi huokui kylmää kautta kesäkauden ja upottava suo sen pohjoispäässä lähetti ilmaan loppumattomat parvet suuria, hallavasulkaisia surman lintuja, jotka kosteilla siivillään tukahduttivat kaikki, mikä maassa oli kaunista elämää ja kukkimista.
Saunassa asui Jaana, isännän äidin, ikälopun Miina Rönnyn kera, jota ylipäänsä vain mummoksi nimitettiin. Samoin kuin Iikka Rönty itse oli tämä kotoisin vielä synkemmästä sydänmaasta, kaukaa tuon pohjoisen kaupungin takaa, pietismin ja petäjäleivän iankaikkisista korpikylistä, missä kuolema oli ainoa kunnanlääkäri ja jumalan sana ainoa särvin ahdistetuille sydämille.
Mummo oli ankara kasvattaja.
Oikeastaan olisi Jaanan hänen mielestään pitänyt kuolla. Se olisi ollut paras takaus hänen taivaalliselle perinnölleen.
Mutta Jaana jäi kuin jäikin elämään. Eikä kulunut aikaakaan, kun hento kukkanen jo osoitti, että sen syvät juuret olivat tässä eikä tuonen tuonpuolisessa maailmassa.
Epäilemättä teki mummon piiska parastaan. Hän löi mielellään ja hartaasti ikäänkuin olisi muokannut Herran viinamäkeä. Jaana huusi niin paljon kuin jaksoi ja sätkytteli sääriään innostuksella, joka ei voinut olla jumalasta, vaan isästä perkeleestä.
Muuten ei mummo suinkaan ollut pelkkä mörökölli. Hänellä oli myös lempeät hetkensä, jolloin hän kertoi monta kaunista ja pöyristyttävää tarinaa kyöpeleistä, kirkkomaasta, menninkäisistä sekä yleensä luonnon hyvistä ja pahoista haltioista. Enimmäkseen kuitenkin pahoista, sillä ne olivat sekä elävämmät että mahtavammat.
Jaana kuunteli silmät selällään.
Mummon tarinat olivat kaikki tosia. Ne olivat sattuneet, jollei aina juuri hänelle itselleen, niin kaikissa tapauksissa jollekin hyvin läheiselle sukulaiselle tai tuttavalle.
Yksi niistä piirtyi Jaanan poveen tulikirjaimilla. Vielä täyskasvaneenakaan hän ei voinut muistella sitä sielussaan syvästi kauhistumatta.