Nuori mies se oli, pinta mustanpuhuva, pienet kiverät viikset ylähuulessa. Yllään hänellä oli siisti kevätpalttoo ja pehmeä vilttihattu päässä. Se oli Jaanan mielestä sangen sievä poika. Hänen olisi tehnyt mielensä puhutella häntä, jos hän yleensä olisi pojista välittänyt.
Mies hymyili aina hänelle, iski silmää ja tervehti ystävällisesti.
Toisina päivinä häntä ei näkynyt. Mutta silloin käveli usein katukäytävällä eräs toinen mies, joka ei ollut ollenkaan yhtä ystävällisen näköinen kuin tuo edellinen. Jaana miltei pelkäsi häntä.
Erään kerran hän näki noiden kahden haastelevan keskenään. Se oli hänen mielestään sangen merkillistä, sillä hän ei voinut käsittää, mitä niin hieno herra voi asioida niin röyhkeän ja epämiellyttävän miehen kanssa.
Mutta se nuori mies iski silmää, kuten ennenkin, erosi siitä toisesta ja ilmestyi kohta Jaanan kupeelle kohteliaana ja hymyilevänä, hattu kädessä.
—Saanko minä saattaa neitiä? hän sanoi.
Saatapahan jos tahasi, ajatteli Jaana. Mutta hän ei sanonut mitään.
Mies kysyi, minne Jaana oli menossa. Jaana sanoi olevansa asialla. Mies kysyi, millä asialla. Jaana ei viitsinyt enää vastata hänelle.
—Mitäs te tässä aina kävelette? hän kysyi puolestaan.
—Terveydekseni, vastasi mies ja hymyili.