—Kauppiaan pitäisi ehkä akottua.
—Minä olenkin miettinyt sitä. Mutta olkoon se meidän kesken.
—Vai on kauppias miettinyt? Älähän!
—On jo katsottukin. Hönkä ihminen kerrassaan.
—No, ei kummemmalla hevosella ajeta.
Jaana oli oikeastaan pistäytynyt vain juomaan eteisen suuresta sammiosta. Mutta kauppiaan sanat kiinnittivät niin hänen mieltään, että hän jäi uteliaana jatkoa kuuntelemaan.
Kauppias oli hänen mielestään todellakin oikeassa. Maailma oli tehty susia eikä ihmisiä varten. Ihmisellä oli siinä kunniata niin paljon koin ihminen kunniata otti. Mitä jos hänkin, Jaana, puraisisi luontonsa kerran? Huolta oli hänkin kantanut, tässä kuukaudet itkenyt ja tihertänyt. Mitä varten? Kenen hyväksi? Kiittikö häntä kukaan siitä? Eikö hän ollut ihminen niinkuin kaikki muut? Oliko hän silti huonompi muita, jos muut olivat olleet hänelle hävyttömät?
Jotakin sellaista hän oli itsekin joskus hämärästi tuntenut. Mutta kauppiaan sanat lykkäsivät kuitenkin häntä koko joukon eteenpäin niitä uusia kehitysmahdollisuuksia kohden, jotka vielä vetivät sikeätä unta hänen povessaan.
27.
Keväällä kuoli mummo.