Kuin lempi muinen tarumailla Hellaan Helena Parista, niin lempikää! Hävitti kaupungin he kauneudellaan, mut raunioille rakkaus, laulu jää. Akhilleus, Briseis maita mainehellaan, Aeneas, Dido lemmell' itkettää; ihana sortui Ilion, mut nousten sen yöstä soi taas suihke sotajousten.
Tai kirja kun Paolon nuoren pauloi Francescan kaunokutrin kahleisiin, Beatricen sulho suuri siitä lauloi, sen kaiku että kantoi jumaliin: hän itse kultaa kuolotonta kauloi, ihaili lemmen ijäisyyttä niin, ett' astui kautta kuolon kauhun, vimman hän Tulitaivoon auvon korkeimman.
Tai taikamaljaa kun Isolde-impi ja Tristan koito oli maistaneet, upotti heidät unten viepä rimpi, erotti heidät maat ja väljät veet; eik' kannel kaikunut lie kaunihimpi kuin kerran kaikui kansan kanteleet, min kesken nous kuin kukkaköynnös-pylväät Ginevran, Lancelotin laulut ylväät.
Ja monta muuta, jotka hauta nieli, joit' ilman maa tää toki tyhjä ois, ei taipuis taivahisin ihmismieli, ei kaunehintaan kansat ihannois, tääll' yksin haastais rahvaan raaka kieli, vain patarummut, sotatorvet sois, ei koskaan lyyrat lempeyden, ei sulon, vain ähky-äänet työn ja toimeentulon.
Siks rakastakaa toisianne! Suorin tie on se taivohon, ei tasaisin. Mut vaikka pilviin piirtyis vastavuorin, se käykää, nouskaa liekin leimuvin jumalten tupiin, tulkaa tänne nuorin jäsenin, ruumiin, sieluin, unelmin kointähti-korkein, syvyys-täysin sylin, teiss' että aukeis alhaisin ja ylin.
VOX INTIMA.
Ma tulen niinkuin erämaasta tuuli, mut saavun kera keitaan tuoksujen; kun myrskyt mylvii, mun on mykkä huuli, mut päättyessä päivän melskeisen, ma ijäinen, min kuolleheks jo luuli inehmon heimo, hiivin vaieten kuin varjo korven taikka kuusten kuiske, kun luona liikkuu keijun hunnun huiske.
Mua älkää karkoittako! Kerron teille ma itsestänne ihanimmasta. En mitään pyydä. Tehköön kerjureille, mit' aikoo mulle lahjaa antava. Vain vaadin korvaa lasten kyyneleille povenne maininkien pohjassa, jotk' Eedeninsä katoomista itkee, kun kalma heiltä kukat heljät kitkee.
Ne leikki siellä sievin päivänperhoin, ne kirmas yli niittuin kirjavain. Yön hunnut yksin heidät huoli verhoin, Koi-Luojan rusko heidät riisui vain. Suristen lailla kimalaisten kerhoin he tanhus aattein, tuntein autuain; Maa, suuri maammonsa, ol' heille hyvä ja Taivas taatto korkea ja syvä.
Se oli heidän koko maailmansa, ei ollut heille tuttu piiri muu. He siihen uskoo, pyrkii uudestansa, he haaveissansa siihen sijoittuu, ja jälleen taivas tarjoo armoansa, maa kukkii, paistaa onnen päivä, kuu, mut kaikki niinkuin halki kuolon härmän tai kautta särkyneiden unten särmän.