Tuon tarun, tuodun päältä päivänkukkain, ma kuiskin kuolevaisten sydämiin, kun vait on intohimot ihmisrukkain, miel' altis ijäisyyden aatoksiin, ja katso: laulu lasten kaunotukkain se seestyy, lautuu, sädehtii jo niin, heill' että haaveissaan on yllä kaaret kuin taivon korkean tai höyhensaaret.
Ah, kuinka kultaisena tuolla paistoi elämän onni joka oksapuin, mut onneton, ken niiden heelmää maistoi, hän riutui, riutui rinnan haaveiluin, hän näkymättömiä vain nyt vaistoi, hän kuuli helkkeet harppuin salattuin: laill' Ekhon toinen niiden ääntä toisti, mut toinen kuin Narkissos nuori loisti.
Tapahtui: iski tulta ilmanrannat, maa tummui, peittyi pilvein pimeyteen, vihisi virrat, liikkui linnat, sannat, vapisi vahvuus päällä maan ja veen, puut pitkät murtui, kaatui vuorten kannat, maailma syöksyi yöhön ikuiseen, kuin sortuu pyyteen pyörremyrskyn alla pyhinkin lapsenhuudoll' haikealla.
Ja niin ne huus, ne hyvää lasta kaksi, kuin kannelkielet, jotka katkeaa! Min Luoja loihti heille onnelaksi, se meni, niinkuin menee taivas, maa; he juoksi, joutui aina kauemmaksi, huus turhaan toisiaan ja jumalaa; lie heidät niellyt peto korven, taikka all' ilman oudon heill' on hautapaikka.
Mut kerrotaan: kun hirmumyrskyn kuulee he vieläi viidakoissa kulkevan tai ihmis-intohimon tuulet tuulee kuin hehku aron, päivän polttaman, niin yhä huutaa he, ett' outo luulee heit' ääniks omantunnon tuskaisan, mi vaatii vastausta, kunne heiltä katosi Eeden elon lyhyen teiltä.
He ovat jälleen hyvää lasta kaksi, jotk' ovat onnelansa löytäneet, kaikk' karkkoo halpa heistä kauemmaksi, etäälle elon tuskat, kyyneleet, käy heille maa ja taivas kirkkahaksi, vihertyy viita, hopeoituu veet, he näkee unta, kuinka leikki kerran he ahoill' autuailla lemmen Herran.
Mut taru lisää: heistä toinen toisen jos pettää, kumpikin he heräjää, voi toinen anteeks suoda angervoisen tuon toisen syyn, mi syynsä selittää, elämä vieläi heille aurinkoisen voi illan antaa, mutta murhe jää, kuin katsois toistaan kautta kuolon härmän he taikka särkyneiden unten särmän.
CARMEN BOREALE.
Jagellon lapsi, jälleen luuttus lainaa iloksi illan yhä tummuvan. Sun päähäs tahdoin Suomen kruunun painaa, mut painoin tuskan orjantappuran. Lien mennyt mies, jo hautaan valmis vaihaa, vain tiedän, että Sua rakastan, Sun kauttas vaan, kun sulat suudelmiini, ma vielä riipun elämästä kiini.
Näin siis on käynyt, rakas lapsirukka! Takana vangin rautaristikkoin nyt nääntyy kristikunnan kaunein kukka vain vuoksi sulhon polon suuteloin, tuon lemmen, nuoren niinkuin poskes nukka, tään hurman, jonka huuliltas ma join; kuin puron poikki puiden latvat taipuu, niin meidät liitti rakkaus ja kaipuu.