On talvi tullut, koht' on jäässä meri, yö saartaa, sammuu toivo viimeinen, mun talttuu tahtoni, mun viihtyy veri, jää jäljelle vain nöyryys sydämen, ja sentään mull' on luonto, mieli eri kuin ihmisillä maan tään hallaisen: heill' lemmetön kuin Lapin laajin salo, mun niinkuin korven päällä pohjanpalo.
Jos kerran katto siirtyis, päivä koittais, Sun puhtaan kauneutes se purppurois, ja Juhana jos veljen julman voittais, me mentäis täältä kaukomaille pois, Sun maahas, missä satakielet soittais tai missä Böhmin viidat vihannois, ain tuonnemmaksi, Alppein tuolle puolen, taa veljesvainon sekä huomen-huolen.
Siell' alla puiden toisten, toisen taivaan Sua kaikesta ma kiittää tahtoisin, kun suostuit kerran Suomen karhun laivaan, eloni aavan astuit myrskyihin, mun vangitunkin murheeseen ja vaivaan, Sa ihmisistä armain, ihanin, min silmiss' on kuin siinto tähtein toisten, tai terhen aamun rantain aurinkoisten.
Ma uskon tähtiin, tähtitarhain valtaan ylitse kansakuntain, yksilöin, se meitä seuraa ääreen kuolonkaltaan, se meille puhuu sielun keski-öin, kipuja vielä Kiirasvuoren paltaan se verhoo Taivas-armon auervöin ja Toivon, jok' on ikuisuutta itse, siks parhain paistaa ihmissydämitse.
Jagellon lapsi, jalo lilja, käyös siis kanssain kärsimyksen kirkkauteen, kuin tähti yön mun tielläin ylennäyös, mut vieös viitaan iankaikkiseen; mink' yöhön eksyn, yöstä välkähtäyös, mink' etsin päivää, päily sydämeen, ma että erottaisin hyvän, pahan, en paatuis veljeäni vihaamahan.
DE PROFUNDIS.
Rakastaa tahdon! Kuulun rakkaudelle kuin kukka auringolle aamunmaan. Mitä ma olen pahaa tehnyt, kelle, mua näin ett' ylenmäärin kiusataan? Jumala, armos anna vaivaiselle, suo minun mennä tummaan Tuonelaan! En enää elämää ma kestä. Rauhaan ma tahdon Manatarten maahan lauhaan.
Miss' olenkin, ma olen tiellä muiden, siks salli päättää minun päivät nää, suo soutaa rantaan Tuonen raitapuiden, päin käydä tupaa pientä, himmeää, ja vierren viikkoin, vierren vuotten, kuiden, katua kauhistavaa elämää, johon ma synnyin, itse syytä vailla, vaan josta vastuu mull' on muiden lailla.
En kestä enää tässä vankilassa! ma tunnen, että täällä turmellun, tai ammoin turmelluin jo maailmassa, mut siellä kohtaloin ol' yksin mun: kaks meitä tääll' on ilmass' saastaisassa, mi myrkyttää myös, Catharina, Sun, Sun poskes kelmenee, Sun sulos haihtuu, Sun sydänkesäs sydänsyksyyn vaihtuu.
Oh, usein yössä rukoellut yksin ma oon, ett' täällä yksin oisinkin, et kärsimyksiäni kärsimyksin lisäisi, kahden kurjan tuntemin! On onni hyvä jakaa ystävyksin, mut murhe yksin kantaa kaunoisin; kun tummut, tummuu tuska sydämeni, kun valkenet, ei palaa valkeuteni.