Ma kiittämätön? Tuota tuskaa puuttuis! Sit' ilman kyllin suur' on kurjuutein. Mua koeta ymmärtää, Sa ettet suuttuis: Sun suruas vain säälii sydämein. Sa uskot, toivot, että kaikki muuttuis … ei muutu mikään. Tänne ijäksein ma jään, sen näen, holvein näiden huomaan, tään tuskan maljaa sakkaan saakka juomaan.
Ah, Catharina, lähde kaukomaille, unohda minut, miehes onneton! Sun suurta sieluas jos jäänkin vaille, jää mulle riemu riemuin muistelon. Isäisi maille matkaa autuaille, jumalten lapsi, juurta auringon, ja siks äl' itseäsi kiinnä minuun, ma että, kurja, kerran kiinnyin Sinuun.
Mitä ma lausuin, Catharina? Poisko, Sa, ainoo aarteheni päällä maan? Nää holvit järkeni jo vieneet oisko, kun haastan, mit' en mieti milloinkaan? Sinäkö pois? Tuo vastaukses voisko unohtua, tuo sana valtiaan, mi meitä seuraa ilon, tuskan teitä: »Ei muu kuin kuolo erottaa voi meitä.»
Mua ethän kuule, Catharina?—Poistu! Ei, jää!—Pois, pois!—En Sua kestää voi. Sa seesty, kirkastu, Sa auringoistu, mun, pimeän, jo sielukellot soi. Kun niitä kuulen, tiedän: koskaan toistu ei taru onnen, jonka lempes loi… Jää, armas, jää! Mua ethän kurjaa kuule, tosiksi hourehia houkon luule!
CONSOLATIO.
Juhana! Juhana! Miks kiusaat mua ja itseäsi sanoin kirpein noin? Noin ruoskii raivottaret rangaistua, noin iskee nuolet ihmiskohtaloin. Sa tiedät, että rakastan ma sua, sun tähtes kaikki kestää, kantaa voin, mut jos sa horjut, epätoivoon lankeet, on mullai eessä päivät pitkät, ankeet.
Sua usko en ma kiittämättömäksi, mua sentään murheutat sanoillas, kun hulluus, äsken huuliltas mi läksi, vain muistuttaa sun omaa murhettas, kun soisin sorjemmin sun kärsiväksi, jalommin jaksavaksi vaivassas, mut sentään, kuinka jaksat, kärsinetkin, oot mulle kallis elon kaiken retkin.
Lien ollut liian kylmä rakkaudessa, ma vaikka rakkauteeni raukean, mull' oli tunto lemmen leimutessa, ett' ovat lainaa lahjat Salliman; siks yhtä tyynnä onnen kukkiessa kuin kuihtuessa näit mun kulkevan, mun uskoit patsahaks, mi tuskin eli; sen sydän vaikka tulta sykähteli.
Havaitsin usein: pitänyt et siitä— äl' epää—ei, sun hyvin ymmärrän, näät rakkaudessa liikakaan ei riitä: ken paljon saa, jo vaatii enemmän. Ei Eros kerran annetusta kiitä, vaan toivotusta iloitsee jo hän kuin laps, mi kysyy joka loppiaissa, taas eikö pian olla joulun maissa.
Oon ollut sentään hyvä seura sulle ja uskollinen sielun sisimpään, myös olet ollut mies sa muhkein mulle, et pieni koskaan: kannoit korskan pään! Jos sallimus siis sulle, sorretulle, toi turmion, sit' yhdess' itketään, ja vaikka tuska monet tunteet turtaa, se saa ei meitä masentaa, ei murtaa.