Luo monet seikat lohdutusta meille: kuin kurjat oommekin, on jumala, on Taivas, miss' on armo kyyneleille, ja pyhimysten sääli palava, säteileväinen elon eksyneille; ja Juhana, on meillä muistoja, on menneisyyden kuvakirja, jota ei meiltä mikään onnenvaihe ota.
Kas, tässä kirja! Kesken armon aikaa ma siihen aatokseni siirtelin, nuo lentäväiset, koska lemmen taikaa ma taivaankanteen saakka piirtelin, säkeistä näistä ehkä kaukaa kaikaa, syvintä silloin mitä mietinkin, kun elo seijastui kuin tähtiseule ja kuulsi maailma kuin kultaneule.
Se ota, joskus sitä illoin lue, kun paistaa kammioomme kalvas kuu, sa sillä mieltäs turtuvaista tue, kun öisin aavehin se ahdistuu, parempiin sointuihin sen puutteet pue, salasta keksi, mit' ei virka suu, ja muista tuo: on rakastettu sua kuin ketään maailmassa—paitsi mua.
Sa näet, sun' on tilaa vielä: kaksi tai kolme lehteä, ne tyhjät on. Tää mulle kävis kahta kalliimmaksi, jos niihin tuhlaisit sa tuokion. On tuska luotu meille lunnahaksi runouden, taiteen, taivaan auringon, ja kun ei täällä leikareita muita, me leikkikäämme lemmen haaveiluita.
RIME.
SERENATA.
Armaani nukkuu! Ah, en herättää ma häntä tohdi, hiljaa laulan aivan. Nyt tuollapuolen valon tuskan, vaivan hän kulkee kummun tietä himmeää. Hän minne päätyy? Miss' on määränpää?
Hän vierii valkamahan haavelaivan, mi lähtee kohti merta myrskyisää, mut vaikka muistoistani kuinka kaivan, en muista, minne päätyy pursi tää. Ylintä muistelen vain ystävää.
Armaani nukkuu! Ah, en herättää voi henkeäsi, siksi eessäs emmin: se itsestänsä herää iloisemmin; vain yölle virteni voin virittää. Mun yksin tähdet täysin ymmärtää.
Siis, kivi kallis, lippaaseesi jää!
Kun kuulet, kuinka Sua laulan, lemmin,
Sun kirjokantes aukee kiirehemmin
kuin ikkunaasi lentää laulu tää.
Sun hohtos silloin päivän pimittää.