Ja vielä lausuit: »Rakas lapsirukka, on mullai mielessäni kuolottuus, mut vain sun kauttas, kristikunnan kukka, ma Luojaa kuuntelen, kun haastaa suus,» Sua uskon, armas mies, sua rakastan kenties, mut niinkuin kastein kylpee nurmen nukka tai tuntureilta tulee aamu uus.
Syleile, suutele mua, armas miesi, min otsall' onnen kruunu kimmeltää! Mihinkä mennet, kunne käynee tiesi, sua seuraa, sulle sykkää sydän tää. Sua uskon, unten mies, sua rakastan kenties, mut niinkuin lämpöänsä liekkaa liesi tai perho kiitää kohti kynttilää.
Mun surmaa suutelos, ma tahdon palaa, sun silmistäsi liekki outo lyö, mun sieluin, ruumiini sua yksin halaa, sydäntäin kaipuu, sulo tuska syö. Sua uskon, unten mies, sua rakastan kenties, mut niinkuin kuudan lempii kultakalaa tai kaiken kattaa tähtiteltta-yö.
NOTTURNO.
Ah yöhyt hellä, joka lempeydellä maan huolit huntuus iankaikkiseen, näin maata suo maailman sydämellä sa lapses, unelmiinsa uupuneen, kuin sallit, ett' on tupa tähtösellä ja laineell' liikkuvalla linna veen, myös piha pitkä ilman pilvyellä tai talo nousta taivaan autereen; tyyssija heillä tyyni on,—mut kellä on rauha riutuvalla rakkauteen?
Ah, armas, kuule, kuink' yön sykkehellä on niinkuin kaiku kaukokanteleen, kuink' alkaa hiljaksensa helkähdellä kuin jää yks-öinen ääneen hopeiseen! Syyskylmät saapuu, suo mun lämmitellä, en muuten kestä uuteen keväimeen, suo sydänlämpöäs mun lähennellä, mun tuta riemu rinnan syttyneen, kun kaikki sammuu, katoaa,—mut kellä on helkatulta arkeen ainaiseen?
RONDO.
Oli itkun ilta, maan tanhuvilta yön kuudan-silta pois kutsui vain; sen muistan iki kuin tuskaniki, kun kuiskit liki: »Sua lemmin ain!»
Oli haave-hetki, oli aave-retki, soi kulkusetki kuin kuolleiden: »Sua lemmin aina, ah, Luojan laina, nyt taakat paina ei taivaisten!»
Oli onnen hyrsky, oli tuskan tyrsky, oli tunteen myrsky ja järjen jää, mua kutsui hääni, mun murtui jääni, mun sortui ääni ja pyörtyi pää.