Oli kuusten kuiske kuin huntuin huiske, kävi tuulten tuiske kuin viuhka yön, yli maiden, soiden me mentiin noiden, pois karkeloiden taa tähtivyön.
Oli laulu loitto, soi sfäärein soitto kuin aamunkoitto maill' autuuden lie kirkkahilla, yökasteisilla, tai kuolevilla hymy viimeinen.
Oli kukkain suku kuin Floran puku, oli karjain luku kuin Artemiin, nous kumpuin pinnat kuin Cereen rinnat tai taikalinnat lie Eleusiin.
Oli hetket huvat kuin tuulten tuvat, kävi mielikuvat kuin vyöryt veen, kaikk' kahleet laukes, maan kammot raukes, rajat yöhön aukes ja rakkauteen.
Oli huokaus huolen, ma luulin, kuolen, jään tuollepuolen ma Tuonen vuon, mut sentään palaan: niin luokses halaan, jos sen ma salaan tai julki tuon!
CAPRICCIO.
Yön pitkän vaikka viihdyin vierelläs, en ollut, onneton, sun mielessäs, sa muita tuumit, mietit mietteitäs, et mua, suuri, tuhma sulhokulta! Kai muistit muinaisia? Lempeäs tät' uskotonta taikka uutta tulta, min kipinät jo kiehtoo sydäntäs, näin riistäin kaksin-olon onnen multa? Vain varmaa on: et ikipäivinäs saa rauhaa rakkauteni haaveilulta!
Ken on hän? Tiedän muita lempinees mua ennen, enkä tiedä empinees, jos etees sattui silmä, otsa sees, punainen poski, maire marjahuuli. Äl' epää! Uskoton, et myönnä ees? Sun lujaks ehkä luonteheksi luuli naisraukka, joka luotti rakkautees, niin huimaan, haihtuvaan kuin pohjatuuli! Kah, kerro! Kenen myönnät pettänees? Jo sydän tää sun salaisuutes kuuli.
Mua petät! Mutta jos sa myönnät sen, niin, kautta rakkautemme Irattoisen, sinusta tekee henkipattoisen jokainen leikamoiva lemmenhovi: soi sulle ään' ei sulokuiskehen, ei armas aukee salpa, sala-ovi, käyt mierolaisna maassa miekkoisten, sun kiroo joka kauniin naisen povi, näin kesken parhaiden oot pannainen, ja muiden kanssa ei sun elää sovi.