Soi, laulu, kerro maasta Gruusian,
min miehet uljaat on ja naiset norjat,
mut kaikki Sukkamielen suuren orjat
ja ylpeät kuin tähdet taivahan.
—»Ah, armas, liian kauan sun
jäi silmäs päivänlaskuhun,
ei noussut päivään nousevaan!»
Näin Gruusiassa lauletaan.
Soi, laulu, kerro ruhtinattaresta,
min silmät lemmen, leikin tulta lyö,
mut joka synkkenee kuin synkin yö,
kun kuulee kuiskittavan vertaisesta.
—»Ah, armas, liian kauan sun
jäi silmäs päivänlaskuhun,
ei kohti käynyt korkeaan!»
Näin Gruusiassa lauletaan.
Myös oli ruhtinas, mut runon vain,
hän kuumin verin vallatarta lempi,
mut kerran erhettyi, ei tuhoisempi
lie ollut lemmen erhe näillä main.
—»Ah, armas, liian kauan sun
jäi silmäs päivänlaskuhun,
siksi kuljit, koito, kuolemaan!»
Näin Gruusiassa lauletaan.
Istuivat illan suussa kukkulalla,
katsoivat kaksin päivää painuvaa,
mi päärly-päärmehellä, purppuralla
punaili tarun, taiston Gruusiaa.
—»Ah, armas, liian kauan sun
jäi silmäs päivänlaskuhun,
sa luontoako lemmit vaan?»
Näin Gruusiassa lauletaan.
Puristuu nyrkkiin käsi hieno, hento,
rypistyy otsa, silmä tulta lyö,
välähtää tikari kuin tähdenlento,
ja runon ruhtinaan jo saartaa yö.
—»Ah, armas, liian kauan sun
jäi silmäs päivänlaskuhun,
siks hyvin jouti sammumaan!»
Näin Gruusiassa lauletaan.
SONETTO.
Ehk' enemmän sua kiehtois lempi tää, jos oisi mulla naljat naisten muiden, jos lämmetessäs jäähtyisin kuin jää, jos huikennellen säänä huhtikuiden ma voisin viihtää, kiihtää, kimmeltää— ma vieron tapaa tuota virnasuiden; ma otan syleilys kuin lämmin sää ja aurinkos kuin kukat heelmäpuiden.
Ma hyvää sulle tahdon ainoastaan, sua varten kaikki kukat, heelmät kannan, en vartoa voi sinun antaa ees: vaan niinkuin takaa kesän taivaanrannan käy aamu iltaa puolitiehen vastaan, niin punastun—ja syöksyn sydämees.
PASTORALE.
Heleä painui päivä laskulleen, sen säteet säilyi, sen kullat niinkuin keltahunnut häilyi, ne kaiken taivaan kaarsi keltaiseen, myös metsän, maan ja veen ja niitun kukkineen ja puistolammen, joka tyynnä päilyi.