Sen partahalla paimentyttönen tuo keltatukka, tuo kautokenkä, punapaula-sukka, ritarin eessä seisoi vaieten, mi vaati vastauksen runoista rakkauden, jotk' oli juuri huoannut hän rukka.
Veen kaivoon kesän kauneus heijastui niin helakasti kuin aikois elää elon syksyyn asti; maailma toinen siellä seijastui: kuin täällä, ulpu ui, puun-oksat ojentui, aurinko paistoi iki-armahasti.
Niin erhettyikin keltasirkku tuo, lens lehtipuusta päin kuvapäivyttä, päin kuvakuusta, yritti unten ystävänsä luo, erotti totuus nuo, ei toisillensa suo, siks soi nyt laulu keltasirkun suusta:
»On pakko pantu, säätty lause lain, ken tahtoo kuulla: pyhällä pysy lemmen laulupuulla ja tyynnä tyydy onneen unelmain; näät kylmän kylvyn vain saa keltasirkku ain, jos tosiks alkaa haaveitansa luulla.»
Ritari kuuli mielin murheisin ja virkkoi julki: »Tuo laulu multa ovet onnen sulki.» Mut kun hän kääntyi puoleen kumppanin, hän yksin olikin, pois hitain askelin jo puistontietä paimentyttö kulki.
ALBA.
Herätkää! Hehkuu koitto auringon!
Päin linnaa rientää ratsu puolison.
Herätkää hurmastanne!
Pois houreet houkkion!
Tuon viestin turmastanne:
hän asestettu on!
Hän teidät surmaa, nauttii surmastanne.
Herätkää hulluudesta haaveilon
tai kohta käytte hurmekuolohon!
—»Jos lemmen tään me eitämme, niin parhaimpamme peitämme, elomme helmen heitämme— päin pystyin käymme teitämme! Ei, suloineen ja suukkoineen tää lempi kuuluu korkeuteen, koinhetkeen toiseen, kolmanteen, ehk' aamuun iankaikkiseen!»
Ei hullutusta moista kuullakaan! On turmionne turma kansan, maan. Voi, herjaa, häpeäänne, jos vaimo valtiaan— sep' oisi kauhun käänne!— näin täällä tavataan. Pian kalman karkeloihin häipyis häänne. Oh, onnettuutta, näin jos parhaat maan vain aattelevat omaa onneaan!
»Vaikk' kaatuis valtakunnat, maat, me oomme yhtä autuaat! Sen viestin täältä viedä saat: näin lempii lemmen ruhtinaat. Ja ratsumiesi, muista sie: ei aina auvoon lempi vie; se meille kuolon polku lie, mut milloinkaan ei harhatie!»