Miks, Catharina, minuun katsot? Etkö ihastu säveliini iloisiin, vai niiden ennustusta epäiletkö? Äl' epäile! Se kaikk' on käypä niin. Minulle suutut? Suotta! Sydämetkö jo synkenneet, vaikk' äsken lemmittiin? Oh, mahdotonta!—Kuinka? Maljan riistät mun kädestäin ja multa riemun kiistät!
Siis ota luuttukin! Kah, miks et ota? Ne kaksi kuuluneet on yhtehen niin kauan kuin on soinut lemmen sota tai riita käynyt ritar-kalpojen, niit' ilman tyhjä ois maailma, jota en kärsi, siedä, niinkuin siedä en… Ei, ei! En suutukaan, vaan kiitän Sua, kun muistutit Sa mullan lasta mua.
Tuon tempun mulle jos ois tehnyt toinen— ei, sit' ei tohtinut ois kukaan muu! Sen täytyi olla nainen nuori, moinen kuin Sinä, sielussa min heijastuu kaikk' kaunis, hellä, herkkä, haaveiloinen, pyhäinen, kukkiva kuin pihlapuu, mut sentään kiinteä kuin kirkas rauta, jonk' eessä eivät leikinlyönnit auta.
Ah, Catharina, Suomen karhu olen, kuin on tää laiva, joka meitä vie, oon korven mies, ma polut korven polen, ja ryskäin siitä silloin aukee tie; mut tieltäin kalliin näin jos rintasolen ma löydän, lahja Laupiaan se lie, sen hiljaa painan sydämellein silloin ja itken, rukoellen aamuin, illoin:
»Madonna suuri! Ällös minuun suutu, vaikk' olet valtiatar taivahan, ma vaikk' en koskaan tästä muuksi muutu, jään lapseks aina toisen maailman: Sun juures eivät tähän maahan juutu, mun eivät juuret maihin Jumalan, joist' olet tullut tänne, tähti ylpein, mi koskaan kirpos seeste-merta kylpein.»
Sinulle tahdon toisen laulun laulaa, enemmän ehkä mieles mukaisen, en kiittää lemmen pyhän pyyteen paulaa, en jumaluutta maisten muotojen, en silmäripsiäs, en joutsenkaulaa, en öistä kauneutta katsehen, vaan tahdon luutuin, lauluin tuoda julki, min sydän kauan sisimpäänsä sulki.
CONFESSIO CORDIS.
Et tiedä, laiva, mitä kallehinta nyt kannat, eikä tiedä tähti-yö, yön tuuli ei, ei meren aavan pinta, ei aallot, jotka laivan laitaan lyö, sen tietää yksin tämä ihmisrinta, ijäinen jota itku lemmen syö, ja jok' on kärsinyt niin paljon, että ei armastaan voi nähdä kyynelettä.
Ah, Catharina, yössä tässä tahdon Sinulle seikat kaikki selvittää: lien vaikka kaltainen ma merten vahdon, Sua lemmin niinkuin maata vehreää, tai lien ma kaltaisempi aallon Ahdon, jok' ajaa vellamoista vierivää, min milloin olkapää tai jalka vilkkuu, taas yllä aallon yhdeksännen ilkkuu.
Sinussa, Catharina kaunotukka, ajelen utuisinta unelmaa, min tunsi koskaan trubaduuri rukka: ei suotu tähtiä mun rakastaa, vain itkeä, kuin itkee rannan kukka kesäisen iltapilven purppuraa, tai niinkuin huokaa metsä honkapuinen, kun hopeoi sen kuudan toukokuinen.