Tai niinkuin valkeassa yössä Suomen yörastas yksin laulaa kullalleen, niin laulan Sulle, kunnes koittaa huomen, ma haaveen haikeutta sydämeen, Sun vaikk' ei kyynel vieri alta luomen, ei mulla taikaa Ahdin kanteleen; heit' olen kurjempi: heit' armas kuulee, mun ympäri yön tuulet yksin tuulee.
Sa sanot: kuulut kokonaan Sa mulle— Ah, Catharina, mit' on kokonaan, kun jäävät aattees salaisimmat Sulle, miel'alas, joit' en arvaa milloinkaan, kaikk' outo tuo, mi mulle tuiretulle tuo ikituskaa pelkäll' olollaan, syvyydet sielus, joit' en kestä, siedä, yöpuoles tumma, jost' et itse tiedä!
Olemme vieraat toisillemme, vennot, niin että usein Sua pelkään, oi, kun kuulen äänes, tunnen sormes hennot, nään armautes, min Aphrodite loi, tai silmäis syvän taivaan tähtilennot, nuo ukonvaajat, jotka vasamoi minulle rangaistusta uhkaavinta tai elon arpaa, jonk' on kuolo hinta.
Ah, Catharina, vastakohdat liemme, Sua ymmärtämään sentään pyrkinen, niin vaatii yhtynehet valtatiemme, mut vahvemmin tää tuska sydämen: jos jatkuu näin, me hautahamme viemme tuon tunnon raskaan, synkän, syyllisen, ett' oudon kanssa oli meillä olo, meilt' että särkyi siihen sydän polo.
Ylemmä siis jos pääse en, Sa astu alemma, että Sinuun yltäisin, Sa linnun-laulupuu, ma virran lastu, Sa Pohjantähti, maan mamatalin! Sun eikö koskaan sitten silmäs kastu, et tunne koskaan ihmistuntehin, ma vaikka eessäs menehtyisin huoleen— et, katsot kaltaistes vain tähtein puoleen.
Ah, Catharina, katso taivaanrantaa, maa siellä siintää, päivä koittaa uus, mun maani, minne laiva meitä kantaa, Sun maasi myös ja meidän vastaisuus; se meille murheen vaiko onnen antaa, vain tietää Hän ja taivaan avaruus, min eessä nyt ma alla aamuntähden Sun kanssas kaitsemaan sen valtaa lähden.
Nyt yllän Sinuun. Maassa tuoss' on taikaa, sen puut ja lähteet loitsulauluin soi, sen heimon hengen onkaloista kaikaa ijäisyys-äänet, jotka ilkamoi kovuutta kohtalon; myös itse aikaa, ne varmaan suuri sielun vaiva loi: siell' on mun murheen, laulun, hengen maani, mi utuisinta vastaa unelmaani!
Sanani äskeiset siis anteeks anna kuin ois et koskaan niitä kuullutkaan, taas suurna seiso taivaan morsianna kuin herttuattarena hengen maan, min Sulle suon, min otsalehti kanna päin pystyin, niinkuin kruunut kannetaan, mut muistain, että on se kruunu murheen, tuo valtamerkki sielun vahvan, urheen.
ARTE & MARTE.
Sun arvoises jos Turun linna oisi, se kuultais kultaa nyt ja purppuraa, sen päällä Päivätärten soitto soisi, sun juhlis kauneuttas kaikki maa, kuin jumaluutta, jonka juureen toisi mit' ijäisintään koskaan aavistaa tää korpi kolkko ja sen kansa karu, min kannel kyynelöi ja huokaa taru.