Ja arvoises jos oisi Suomen herrat, he valtakuntas rajat laajentais, he kantais kansan verot kymmenkerrat ja ritariston rivit taajentais, näin asejoukot, idän, lännen verrat, he herttuansa johtoon asettais, ja Sinun väreissäsi välkähtäen he voittais Venäjän kuin Ruotsin väen.
Ja jos ma itse oisin arvoisesi, ma Sulle toiset laulut laulaisin, niin siniset kuin kukat silkkiesi, niin punaiset kuin päärlys puuntavin, niin tähti-täydet kuin yö huntujesi, niin raudan-raskaat kuin on raskahin Sun huokaukses kotimaasi puoleen, min kaipuu Sun ja mun jo saattaa huoleen.
Ei ole arvoisesi täällä kukaan, en minä eikä Suomen herratkaan, tää maa on tehty toisten mittain mukaan, me erämaita täällä hallitaan, eik' koskaan täällä ole hallittukaan, me ollaan ensi ruhtinaita maan, meit' ennen sudet, karhut vallanpäällä vain peninkulmin kuninkoitsi täällä.
Meist' alkaa valtasuku Suomen uuden, me perustamme, mitä perii muut, ja vaikk' on verho eessä vastaisuuden, nää mulle virkkaneet on viikot, kuut: me ihmistämme korven ihanuuden, me teemme puistikoiksi korven puut, myös pian täällä huojuu pyökit, tammet, on taidelammikkoina metsälammet.
Ja tuonne lehtoon kilpakentän luomme, miss' urhot jalot taittaa peitsiään vuoks impiensä ihanain, ja tuomme näin muiden maiden tavat maahan jään, myös trubaduureille me suojan suomme, jotk' omaa kieltä rahvaan raa'an tään voi taivutella siroin taiderunoin, näin sankartöille seppeleitä punoin.
Mut suotta solmia on voiton vöitä, kun miestä ei, ken niillä vyötettäis, tääll' ensin tehtävä on sankartöitä, jos mieli, että harput heläjäis, siks tuumin pitkin päivää, pitkin öitä, ikuisin mistä meille maine jäis, ens iskun Moskovako ansaitseisi, vai Tukholmaanko meri meidät veisi.
Ah, Catharina, runon, kalvan impi, Sa määrää, kunne meidät kuljetat, kump' on Sun mielestäsi kaunihimpi: haemme haaveet, joita halajat. Ei Sulle riitä Suomen korpi, rimpi, ei Venään veet, ei Ruotsin rantamat, vain maailman jos jalkais juureen toisin, ma ehkä arvoisesi olla voisin.
ULTIMA THULE.
Mun mihin maahan olet vienyt, julma, min kansan keskeen synkän, karkean? Sen aina kiiluu karsas silmäkulma, kun riemuin metsälle ma ratsastan. Ma nään, on outo sille onnen huima, se tuntee tuskan, kaunan katkeran ja vihan, roudan saakka sielunjuuriin— ei lempeä, mi lietsoo töihin suuriin.
Ihailla itseään he ehkä taitaa, ei muuta: heill' on sydämessä jää. He päivää pelkää, itsens' ahtaiks aitaa, ett' ei vois jalous heitä lämmittää. Kas, kääpiöt on sukukuntaa saitaa, itara heill' on into, sydän, pää. He kuolis auringossa! Riemuns' ainoo on riemu vahingon, mi toista vainoo.