Et mitään vaatinut, vaan paljon annoit, siks oon Sun suhtees aina velkainen, et suonut kaikkeas, vaan kaiken kannoit, mi liioin painoi mieltä murheisen, et suulla vannonut, ja sentään vannoit ain olla ylin ystäväin; ma en lähetä voi, en loitota: mun täytyy siks vartoa kuin selvä selvittäytyy.
Ja sentään on kuin palais syksynpuistot, puutarhat kummat tuoksuis tulvanaan, ja vieris virrat oudot, virransuistot, kaupungit nostais kaukotornejaan, kun syttyy sydämessäin jälleen muistot nuo armaat kaksin-olon autuaan, ja on mun kera nainen musta, muudan, mi paista ei kuin syksyn kylmä kuudan.
Ei, hän on armas, nuori, hellä, uhkee, kuin punapilvi lämmin leimuaa, hän sulkee silmänsä, ja ruusut puhkee, ne aukaisee, ja pilvet aukeaa, hän rakastaa kuin luonto toinen, muhkee, kuin taivas etelän, kuin aamun maa, ja päänsä päällä rakkautensa rusko on niinkuin elämän ja onnen usko.
Kuu kylmä autiolla taivahalla! En tiedä, ehkä nähnyt unta lien, vain yksin vaeltanut maailmalla, kuin käyn nyt kujaa tämän korpitien ma haaveksien miellä hallaisalla; mut sentään hautahain tuon tunnon vien: ei ollut olentos kuin syksyn kuudan, vaan olit kuin tuo musta kukka muudan.
CARMEN RUSTICUM.
Ma kuljin kerran erämaassa, kuulin sen korpihonkain kieltä korkeaa, ne kuinka lauloi tuimin pohjatuulin tään kansan virttä vavahduttavaa, tuon ensin ääniksi vain metsän luulin, mut kuulin sitten: kaikui kaikki maa, sen kivet, kannot, viidat virttä samaa, tään kansan kieltä, kansain unohtamaa.
Tuo sävel sydämeeni tunki tumma, kuin ois se ollut sieltä kotoisin, tuo multa mielen kiehtoi laulu kumma, kuin käynyt oisin kuoroon kappelin, soi soitto, tuoksui pyhäsauhu summa, ma outoon hiljaisuuteen himmenin, ja hartahasti niinkuin lasna liitin ma kädet ynnä Kaikkivaltaa kiitin.
Ma kuulin niinkuin kehtolaulun armaan ajoilta, joita aavista ma en, ma elin niinkuin esikauden harmaan inehmo kanssa luonnon ihmeiden, mun vaistoni lie olleet poissa varmaan, ma elin maailmoissa muistojen etäisten, kummallisten, lapsellisten, kuin sinipiikain silkkihapsellisten.
Ja kas, ne astui kaikkialta esiin ilmasta, puista maan tään haltiat, ne nousi aalloille, ne vaipui vesiin, kiveltä kivelle ne kiikkuivat, ne kutsui kauas kaunihimpiin kesiin, kun kypsyi toiset toivot, unelmat, kun toinen, ammoin kuollut, ihmiskunta uneksi täällä onnellisten unta.
Ne lauloi: »Mik' on meidän herttualla? Hän erämaita yksin ratsastaa. Hän jättää karkelot, vaikk' ulkoisalla tuul' ulvoo, huokaa synkkä metsä, maa. Yön, myrskyn halki, rakeen rankan alla, hän samoo eikä rinnan rauhaa saa. Hän Liivin linnojaanko miettii, vaiko jo hänet raivottaret saaliiks saiko?